Ennenkuin he pääsivät saloniitylleen, oli välillä Murron yksinäinen metsätalo, jonka kautta heidän tiensä kulki.
* * * * *
Pitkän hetken istuivat veljekset edellä kerrotun keskustelun jälkeen äänettöminä ladossa, kuunnellen korven kohinaa ja odotellen päivää. Kaikki oli muuten hiljaista, raskasta ja painostavaa. Kuului vaan hevosten hampaitten karskuna, veden tippuminen ladon räystäiltä ja heinien kahina, kun veljekset liikuttivat jalkojaan tai hevoset tempasivat niitä kynnysalle syödäkseen.
— Merkillistä! tokasi vihdoin Matti ja siirtyi keskeltä latoa, missä he polvet koukussa olivat istuneet, ovelle. — Ei ainoaakaan tähteä näy, ei edes koita.
— Vielä tähtiä tällaisessa pilvisessä pimeydessä, kun minä täältä tuskin erotan ovi-aukkoa, vastasi Eero ylempää ladosta.
Kului taas joltinenkin hetki äänettömyydessä Matin istuessa kynnyksellä ja silitellessä hevosten päitä kummallakin puolellaan.
— Ihmeellistä! sanoi hän.
— Seisomaan rupeaa minunkin meininkini, arveli Eero; ja häntä rupesi jo omatunto hiukan soimailemaan siitä, että oli äsken puhunut, kuinka vaarille kelpaisi nauraa, ell'ei päivää tulisikaan.
— Kauvankohan me viivyimme Murrossa? kysäsi Matti.
— No enhän tuota osaa arvata, kun se heidänkin taalalainen näkyi seisovan, mutta kauvanko tuossa nyt lienee istuttu, että pari aamupuolikasta Murron Matin kanssa tekaistiin, arveli Eero.