Veljet olivat kotvan aikaa aivan sanattomina tyrmistyksestä, toinen istuen lumessa, toinen heinissä ladon kynnysalla, sydän iskien rinnassa niinkuin olisi tahtonut hajottaa koko rintakomeron, jäsenet raukeina vavisten.
— Ne — o-o-ovat vainajia! Minä tunsin mummu-muori vainaan parahduksen. Hän tulee meitä hakemaan omasta ladostaan, sai vihdoin Matti hätäisesti sammaltaneeksi.
— Tai pahoja henkiä! kuiskasi Eero, kurkussa ahdistus.
Eivät ne sentään olleet kumpiakaan ja tavallisissa oloissa olisivat miehet nuo äänet kyllä tunteneet. Kettu veitikka, joka siinä nuoskeassa ja mieleisessään pimeässä oli lähtenyt saaliilleen, oli toimittanut miehille tämän kauhean pelästyksen.
Tuntien nälkää suolissaan ja huomatessaan sään otolliseksi, oli se lähtenyt korven takaa mäestä, kiven onkalosta hiiviskelemään ja nuuskimaan niitylle päin. Oli kierrellyt ja kaarrellut kauvan ladon kohdalla, turpa pystyssä, kun tunsi sieltä epäiltävää hajua, mutta vihdoin oli etäältä kaartaen sivuuttanut ladon ja päässyt toiselle puolelle niittyä, viidakkoon, missä muisti ennenkin saalista saaneensa. Siellä oli yllättänyt lumesta riekkoparven, yhden nujersi lumiselta makuusijaltaan ja toiset lähtivät säikähtyneinä umpimähkään pimeässä lentämään. Mutta metso, vanha kukko, oli herännyt riekahdukseen ja toisten siipien suhinaan ja nostanut päätään ja kuulostellut oksallaan partaisen kuusen kyljessä. Hän ei lähtenyt pimeässä lentämään, kun tiesi paikkansa turvalliseksi, mutta ei voinut kumminkaan olla hiljalleen torumatta sellaista rauhansa häiritsemistä. Hän käänteli ja kallisteli päätään, karskutti paksua käyrää nokkaansa, siirtyi sitten varovasti keskemmälle oksaa, kun rungon vieressä tipahteli vettä, veti päänsä höyheniinsä ja rupesi levolle taas.
Mutta veljekset päästivät kiireellä ja läähättäen hevosensa ladon nurkalta irti ja loikkasivat häkkiin. Eero tarttui ohjaksiin ja Matti jäi seisomaan hänen taakseen, iskien kouransa häkin liisteihin niinkuin hukkuva ainoaan pelastukseensa.
Siinä hän seisoi ja koetteli kaikin voimin pitää rekeä tasapainossa, polkien jalallaan milloin toiselle, milloin toiselle kaustalle, milloin taas painaen molempia yht'aikaa, aina sen mukaan kuinka reki kallisteli ja hyppeli paksussa lumessa, sillä hevonen laukkasi hurjana, hillitsemätöntä vauhtia, kun tiesi kumppaninsa menneen siitä edellä ja itse jääneensä jälkeen.
Oksat ja lumen taittamat kapealla metsätiellä pieksivät miehiä kasvoihin. Eerolta lennähti lakki päästä, Matti tunsi jotain lämmintä valahtavan nenästään leuvalle, mutta eivät he ennättäneet puhua eivätkä selvästi ajatellakaan mitään, koettivat vaan pysytellä häkissä ja estää rekeä kaatumasta.
Huonosta tiestä huolimatta porhalsi hevonen yhtä laukkaa aina Murron aukeamalle saakka, missä veljien niittytie yhtyi metsäkulmilta tulevaan, vahvempaan tiehen, ja kohosi pellon poikki Murron taloon.
Siinä, kovemmalle tielle päästyään, alkoi hevonen astua, vavisten, huohottaen ja melkein horjahdellen.