Kerran keväisenä yönä, kun hän illalla vielä oli parin saappaita puolipohjannut, kuukahti hän jakkaraltaan saunan nurkkaukseen levitetylle olkikuvolle kumoon, oikasihen siihen viimeisen kerran, työntäen vuosikymmeniä koukussa olleen selkänsä suoraksi, puristaen pikirihmain uurtamat kämmenensä nyrkkiin sivuilleen ja suunnaten sammuneet silmänsä jäykästi saunan nokiseen lakeen — —.
Ja silloin tapahtui hänelle se kunnia, jota hän sitä ennen ei vielä koskaan ollut saanut: hän sai oman, vakinaisen olinpaikkansa, joka tosin oli hätäisesti kyhätty, mutta oli kumminkin hänen omansa ja hän sai hevoskyydin kirkonmäelle. Ja sillä matkallaan hän nyt oli.
Mutta ei hän ollut kumpaistakaan sentään saanut omilla ansioillaan nytkään, ja sen vuoksi olikin hänen parransänkisillä, laihoilla ja saunan nurkissa harmaantuneilla kasvoillaan katkera, melkein toivoton ilme, kun hän siinä tarkkaavaisena, suu puoleksi auki, kuunteli vieressään käypää keskustelua.
Talon renki oli ollut hänellä kyytimiehenä ja vanhoilla, tärisevillä häkkirattailla oli häntä tuoda koluutettu, niin että takaraivo oli ahtaan laatikon päähän jysähdellyt, mutta isäntäkin oli sentään toisella hevosella ja vieterirattailla tullut jälestä ja ottanut mukaansa vanhan kestivaimon, saman, joka rengin kanssa oli Nykäsen hänen uuteen asuntoonsa nostanut ja häntä hiukan siivonnut.
— Mitä? Eikö hänen työkaluillaan saa niin paljoa, että se vastaisi kirstun hintaa ja hautaan tuomista? sanoi lukkari, joka lauluvirkansa ohessa hoiti myöskin pitäjän vaivaiskassaa ja nyt isännän kanssa keskusteli Nykäsvainajan laatikon vieressä.
— Ei! vastasi isäntä jyrkästi.
— Mutta jos nyt isäntä sentään koettaisi ne ensin pienellä huutokaupalla panna rahaksi. Minä toimittaisin jo tänään huutokaupasta kuulutuksen.
— Kanttori saa itse pitää huutokaupan, jos tahtoo. Minä en hänen kaluihinsa kajoa. Siellä se on meidän saunan porstuassa vanhassa puuvakassa koko hänen omaisuutensa, pitäkää hänestä sitten huutokauppa tai miten tahdotte, mutta kahta markkaa enempää siitä ei kartu, vakuutti isäntä, pullea, punakka mies, kiiltovartisissa saappaissa.
— Eikö enempää! Maksavathan hohtimetkin jo yksinään pari markkaa, tuumaili lukkari harmistuneesti naurahtaen.
Näytti aivan siltä kuin Nykäsvainaja olisi nykäyttänyt päätään ja kuulostanut. — Kaksiko markkaa vaan — ja kaikkein parhaat enkelska hohtimet, joista hän itse oli maksanut neljä ja joilla nytkin vielä pingoitti lestille vaikka kaikkein jäykimmän lautasnahan — —