Taivas alkoi kirkastua, nuoskea usma painui alas ja keräytyi kirkkaiksi kiteiksi puitten oksiin. Ja kun Matti ja Eero lähentelivät kotiaan, ajoivat Mustansuon aukealla, saapui heidän korviinsa pohjoisesta päin kankaitten, metsien ja soitten yli kumea kirkonkellon kajahdus, sitten toinen ja kolmas — ja soittoa kesti kauvan, kaiku toisensa jälestä vyöryi heidän ylitsensä kuin mahtava aalto ja haipui kaukaisten nummien rannoille.
Matti tarkasteli alakuloisena otavaa, ja huomasi viidennen hetken aamuyötä olevan kulumassa.
Köyhän hauta.
Juho Nykänen, kyläsuutari, makasi kirstussaan kellastuneella nurmella hautuumaan kiviaidan ulkopuolella, kädet ristissä rinnalla, kynnet piessä.
Ei se oikeastaan ollut kirstukaan, jossa hän makasi, ei sellainen kaarevasivuinen, korkeakantinen, jaloilla varustettu, jota tavallisesti ruumiskirstuksi kutsutaan, vaan ainoastaan jykevistä laudoista kokoonlyöty suora laatikko, joka oli noella ja Uimavedellä tahrittu mustaksi, vaan jossa sentään oli melkein yhtä paljon näkyvissä pelkkää harmaata sahan jälkeä.
Varsinkin kansi, joka oli nostettu pystyyn aitaa vastaan Nykäsvainajan pään kohdalle, oli keskeltä aivan sen värinen, kuin vanha sahalauta luonnostaan on, sillä siltä kohdalta oli kaikki maali lähtenyt kyytimiehen hevosloimeen, kun hän Nykästä viimeiselle retkelle kyyditessään oli siinä kannella hajareisin istunut, loimi allaan.
Nykäselle oli näet tälle matkalle hommattu hevoskyyti, vaikka hänen ennen kyllä täällä maailmassa oli aina täytynyt taivaltaa jalan, ja lopulta rajoittaa kulkemistaan samassa suhteessa kuin jalat, hänen ainoat kulkuneuvonsa heikkenivät.
Jalan oli hän kulkea sipaissut kylästä kylään, talosta taloon, lestipussi selässä ja kupeella nahkainen laukku, jossa suuriin puurasioihin järjestettyinä olivat olleet vasarat ja hohtimet, naskalit ja pinninaulat sekä muut pienemmät tarpeet. Kaikkia teitä oli hän tallustanut monen kylän piirissä, kaukaisimpiin salotorppiinkin oli hän tuntenut polut. Ei ollut sitä talon tupaa, ei paljo sitä mökkipahaista, jonka pihanpuolisen ikkunan alla hän ei olisi matalalla jakkaralla selkä kumarassa osaa iästään istunut, ei ollut paljo sitä ihmistä paikkakunnalla, jota hän ei olisi jalkineihin auttanut.
Vikkelästi oli hän nuorempana kylien ja talojen välit kulkenut, mutta jota enemmän ikää karttui, sitä enemmän kului häneltä aikaa työpaikkoja muuttaissaan, kunnes hänen vihdoin oli täytynyt pientä vuokraa vastaan asettua paikoillaan elämään erään talon saunaan ja koettaa pysytellä hengissä vaan vanhojen jalkineitten paikkauksella. Ja oli siihen osalta vaikuttanut sekin, että uusi aika oli tuonut tullessaan kaikenmoiset uudet kuosit ja ompelut, joihin hänen vanhat sormensa eivät enää ottaneet taipuakseen.
Mutta ei hän kauvan enää viimeisen muuttonsa jälkeen ollut naskalia pidellyt eikä nahkaa nakutellut.