— Mitä se tällainen päivä, kaksi hämärää! topautti Matti. — Mutta sano, veljeni, kuinka me ilkeämme tästä käydä ihmisten pariin? Siinä pahempi pulma. Ja kun on vielä jouluaamu, niinkuin kaikesta huomaan.
— Lähtekööt kirkkoon ensin, otetaan sitten vähin äänin hevosemme, arveli Eero.
Silloin lähestyi pihalla olijoista yksi heitä kiivain askelin, heiluttaen loimuavaa tuohusta kädessään, suuri pakka päreitä kainalossa.
He eivät ennättäneet enää välttää mihinkään ja tulija töyttäsi melkein yhteen heidän kanssaan.
— Huh! Piru vieköön! Siunaa ja varjele, että joulu-aamuna kiroan, huusi tulija. — Tässähän ne ovat miehet, vai oletteko miesten haamuja?
Hän astui selkä edellä takaisin ja heilutti tuohustaan korkealla päänsä päällä. Kaikki pihalla olijat näkivät nyt selvästi valkean loisteessa Vuorenalustan veljesten nolot naamat, Eeron lakittomin päin, Matin nenä veressä ja silmät pulkkina päässä.
Alkoi sataa kysymyksiä miesten heinämatkasta ja jo joukkoon naurettiinkin.
Murron Mattikin ilmestyi jo pirtistä portaille ja huuteli siinä paitahihasillaan, paljain päin ja naama punakkana hohtaen veljeksiä jouluryypylle.
Mutta veljet menivät äänettöminä hevostensa luo ja alkoivat köytellä ja kohennella särkyneitä rekiään, syleksien ja ähkien.
Ja kun kirkkoon menijäin kulkusten ja porokellon kaiku oli hävinnyt koivikkoon pellon taa, lähtivät he hiljalleen liikkeelle ja poikkesivat kirkkotiestä syrjään, kotiinsa päin, rinnassa ahdistava tunne, joka oli estää hengen kulkemasta.