— Niittenkö juoppojen jälkiä tässä jouluaamuna pimeässä penkomaan! Minä tahdon kirkkoon, minäkin, kuului vastaus.
— Mutta sinun täytyy! sanoi taas ensimmäinen ääni tiukasti. — Aattele, että olisi oma isämme siellä.
— Siinäpä se on! Mutta kun meidän Matilla ei ole hätäpäivää. Istuu pirtissä virsikirja, oluthaarikko ja kolmihaarainen kynttilä nenän edessä. Sinä kuulet hänen veisuunsa hyminän. Paimentakoon kukin omansa, minä en tärvele joulujuhlaani.
— Hevos parka, kun nyt juo jo kolmatta ämpäriä! kuului taas edellinen ääni.
— Vai Vuorenalustan hevosia, sanoi toinen kirkkomiehistä. — Käännähän vähän syrjään sitä, että päästään tästä tielle. Onpa leuto joulusää. — No mutta missä kummassa ne ovat miehet?
— Luoja ties, kuului vastaus. — Eilen aamulla varhain ne hyvässä kohmelossa poikkesivat tähän meille heinämatkallaan. Isä-ukon kanssa sitten, vielä vähän ryypiskelivät ja lähtivät toimeensa. Meillä luultiin niitten tästä palanneen huomaamatta takaisin, mutta nythän tämä näyttää ylen ihmeelliseltä. Tyhjät hevoset sieltä nyt vasta kirmasevat häkit säpäleinä, mutta miehistä ei näy jälkeäkään.
— Mentäköön nyt kumminkin teiltä etsimään niitä, kehoittelivat kirkkomiehet. — Eihän nyt paleltumisen pelkoa ole ollut, mutta ehkä on tapahtunut joku muu onnettomuus, kuka tietää — —
Pirtin ovessa käytiin taas. Joku meni sisään, toinen tuli päresoihdulla ulos. Murron Matin veisuu, joka kaiken aikaa hiljaisena hyminänä oli säestänyt pihalla käypää keskustelua, pulpahti oven auetessa taas koko voimallaan kuuluviin.
Veljekset, Eero ja Matti, olivat hämmästyksestä ja häpeästä hölmääntyneinä seisseet veräjän pielessä ja kuunnelleet sanaakaan sanomatta tai paikaltaan hievahtamatta puhetta pihalla.
— Kirous! kahahti vihdoin Eero hammastensa välistä. — Ja kirottu viina! Että me voimme nukkua koko päivän toiseen pimeään!