— Ja kärsineen näköinen. Eipä hänelle helppoa ollut elämä, lie ollut kuolemakin katkera yksinäisessä saunan nurkassa, lisäsi toinen.
Ja miltei katkerammalta vielä näytti ilme Nykäsen kasvoilla, kun kellot rusthollarin kunniaksi alkoivat kumahdella, kun lukkari kurkun täydeltä lauloi ja kun kirkkoherra tulvanaan lasketteli muistopuhetta hänelle.
— Hm! Alakylän rusthollari! — Niin sitä rahallista kunnioitetaan ja taivaaseen toimitetaan — aina on apumiehiä rikkaalla, — mutta muistaneeko tai auttaneeko kukaan minua nyt enemmän, kuin ennenkään — —?
Rusthollarin haudalla jatkoi kirkkoherra vielä puhettaan ja suuri saattojoukko seisoi puoliympyrässä hänen edessään, mutta Nykäsvainajan kyyditsijät, isäntä, renki ja vanha kestivaimo tulivat saatettavansa luo ja alkoivat pidellä hänen laatikkonsa kantta.
— Ottakaa varotellen kiinni, siitä lähtee kuin riihen kiukaasta, varotteli renki isäntäänsä. — Minä siitä tulomatkalla tahrin hyvät housuni piloille, vaikka oli loimikin allani.
Ennenkuin kansilauta oli pantu kiinni, liittyi joukkoon haudankaivajakin kahden muun miehen kanssa, jotka häntä tavallisesti kävivät kiireimpinä aikoina auttamassa ja olivat tavallaan hänen ammattikumppaneitaan. Heidän piti nyt olla apuna Nykästä hautaan kantamassa.
— Nykäsparka! Siinä hänkin nyt makaa! Kyllä hänessä aikoinaan oli miestä pikirihmaa kiskomaan ja ammattiinsa hän oli tottunut kuin Hasti naskaliin, puhui haudankaivaja, leikkisä mies. — Sen tiedän minä, joka tunsin hänet hyvästi, jatkoi hän. — Yhdessä käytiin rippikoulua. Ei kenkää lujempaa tehnyt kukaan, vaikka hitaasti kävi lopulta työ, sillä taudit ja kärsimykset ahdistivat häntä. Mutta loppuunsa saakka hän yritti ja näettehän sen, kuinka ovat nyrkkinsä rihmain uurtamat ja kummoinen käsnä pullottaa tuossa peukalohangassa naskalin päästä, katsokaas! — Mutta miksi ette ole häntä edes pesseet? lisäsi hän pahaksuvalla äänellä, katsellen yhä kuihtunutta vainajaa. — Me pidämme puhtaudesta täällä meilläkin. Noin likasena minä en sallisi ketään katseltavan.
— Häh! Luuletteko te monen vuotiset noet ja piet niin vaan lähtevän? vastasi kestivaimo närkästyneesi haudankaivajan moitteeseen.
— Nämähän ne sen tyttäret tahtoivat arkkua avaamaan, niinkuin tapa aina on ollut, selitteli isäntä.
— Soitetaanko tälle, että tiedän antaa merkin kellotapuliin? kysyi haudankaivaja.