Kysymys tuntui isännästä melkein typerältä ja hän katseli kummastuneena haudankaivajaa.
— Vai vielä soitettaisiin! vastasi hän melkein pilkallisella äänellä. — Millä sille soitetaan, vaivaiselle? Kiitän, jos saan kanttorilta täysiksi edes kirstun hinnan ja tuontipalkan.
Haudankaivaja loi nurpean katseen Nykäsen laatikkoon, mutta vainajan tyttäret, jotka yhä seisoivat isäänsä katsellen, kääntyivät pois kiviaitaan päin ja peittivät silmänsä, purskahtivat itkuun poloiset.
He olisivat niin kernaasti soitattaneet isälleen hautauskellot, mutta ei heilläkään ollut rahaa. Ja heidän mielensä kävi vielä haikeammaksi, kun kuulivat, että siinä juuri sitä tarvittiin, juuri rahaa, eikä mitään muuta.
Ja piirre Nykäsvainajan omallakin otsalla, ohuilla poskilla ja puoleksi avoimilla huulilla kävi melkein vielä entistään synkemmäksi. — Eivät soita hänelle — — eiväthän ne ilmoittaneet hänen lähtöäänkään — mitä ne sitten ottaisivat pyhillä kelloilla häntä tervetulleeksikaan — mitä ne kuluttaisivat siunattua metallia hänen tähtensä, kun häneltä ei jäänyt rahaa, millä se kulutus korvattaisiin — ei häneltä jäänyt kuin kaksi orpoa tyttöriepua ja muutama vanha naskali — —.
— Vai ei soiteta, sanoi haudankaivaja. — Mutta hän oli kumminkin hyvä mies ja hyvä suutari, lisäsi hän vilkkaasti. Minä menen ja soitan hänelle kellot. Kyllä te ilman minuakin jaksatte hänet kantaa.
Isäntä katsoi ihmetellen haudankaivajaan, mutta silloin oli tämä jo ripein askelin menossa kellotorniin päin.
Rusthollarin hautauspuhe oli loppunut ja väki haudalta alkoi hajaantua. Sittenkun asianomaiset olivat kädestä kiittäneet kirkkoherraa ja yksi samalla oli pistänyt kymmenen markan setelin hänen kouraansa, jonka hän likisti virsikirjansa väliin samanpäiväisen evankeliumin kohdalle, niinkuin kirjanmerkiksi, alkoi hän astuskella yhteisen haudan puolelle, koska tiesi sinne vielä tuotavan yhden siunattavan.
Samassa kajahtivat kellot.
Kirkkoherra kohautti hämmästyneenä päätään, ja samoin kaikki muutkin.