— Eikö se ole suutari Nykänen — —?
— Sehän se on.
— Kuka sille soitattaa?
— Mitä kummaa tämä on?
— Eikö liene erehdys. Vai olisiko sillä joku varakas sukulainen?
— Hauturi kuului menneen soittamaan, omalla kustannuksellaan.
— Onko sillä toisella köyhällä työntää markka kellokassaan, kun markan vaan saa haudasta — —?
Lukkari, ollen pois lähdössä, seisattui hämillään hautuumaan portille. — Mitä tämä nyt on? Pitäisikö sille laulaakin? Mutta eihän häntä ole pyydetty — eikä hänen sovi vaivaiskassasta laulupalkkaansa ottaa, kun sinne tämän vainajan tähden tulee jo muutenkin sellainen lovi.
Samassa kantoikin jo neljä miestä kylkivääränä, vaatteitaan noetusta laatikosta suojellen, Nykäsvainajaa portista sisään.
Olivatko Nykäsen kuihtuneet kasvot kellojen kaijunnasta saaneet iloisemman muodon, sitä ei enää näkynyt, koska laatikon kansi oli sulettu, mutta kun kirkkoherra huolettomasti ja tuossa tuokiossa pidettävää saarnaansa mietiskellen lasketteli ulkomuistista siunausta hänen haudallaan, kuului hautuumaan yläpuolella leivosen viserrys.