Moni nosti katsettaan.
— Kah, kiuru!
— Ensi kerran ilmoittaa äänensä tänä kevännä.
— Hyvä merkki!
Kukaan ei nähnyt kiurua, vaikka kuinkakin silmiään siristi, sillä se oli niin korkealla. Ja yhä korkeammalle sen tahdikas ja iloinen liritys kohosi kohti kirkasta lakea, kohosi, kohosi yhä, kunnes sitä lopulta ei kuulunut enää ollenkaan.
Mutta olikohan se kiuru — — —? Ehkä se olikin Nykäsvainaja, joka kaiken ikänsä toisten nurkissa, noessa ja piessä aherrettuaan oli kyllästynyt ahtaaseen laatikkoonsa ja lähti nyt omille, väljille asuma-aloilleen, lehahti riemastuneena kerran täyteen vapauteensa — ehkä se olikin hän, joka iloisena laulellen häipyi rajattomaan avaruuteen — kuka tietää?
Suuri hyväntekijä.
Samppanja oli kaadettu laseihin, se vaahtosi ja kuohui tulisena yli reunojen suurille tarjottimille, joilla sitä kannettiin ympäri ja joilta kymmenet kädet sitä kiihkeästi kurottelivat ottamaan. Ravintolan suuri sali oli loistavasti valaistu, pöydät notkuivat herkkujen painosta, hännystakit keikahtelivat, silkki kahisi, hajuvesien ja hienojen sikarien tuoksu suli yhteen salin parvelta kajahtelevan musiikin kanssa huumaavaksi lämmöksi, joka nosti hehkun kalpeimmillekin poskille ja sai tylsimmänkin katseen säteilemään.
Soittajat lopettivat kappaleensa ja puhalsivat fanfaarin.
Kävi kohaus yli salin ja kaikki yksityinen, äänekäs keskustelu hiljeni.