Salissa vallitsi syvä hiljaisuus ja tohtori vaikeni hetkeksi, hypistellen taas suippoa leukapartaansa ja heittäen silmäyksiään oikealle ja vasemmalle.
— Huomatkaamme yhtä kohtaa, jatkoi hän taas erityisellä painolla. — Hän on itse meidät kutsunut tänne, hän on itse omalla kustannuksellaan pinonnut pöydät kukkuralleen ja laskenut parhaitten tynnyriensä tapit selki seljälleen — —
— Mainiosti! — Eläköön! — — — Hs, hs!
— — kun päinvastoin meidän välttämätön velvollisuutemme olisi ollut omasta puolestamme toimeen panna tälle kunniavanhukselle riemujuhla — —
— Kori samppanjaa — minun maksuuni — ylimääräisestä huusi vallan kuuluvalla äänellä eräästä sivupöydästä muuan kaksileukainen, paljaspää herra, pistäen kätensä housunsa taskuun ja viittoillen toisella kädellään tarjoilijaa.
— Elköön ymmärrettäkö minua väärin, elköön otettako minua jumalansanan pilkkaajaksi, jatkoi tohtori — mutta mieleni tekisi tästä riemuvanhuksesta sanoa, että kun me olemme isonneet, on hän antanut meille ruokaa, ja janoisina on hän meitä juottanut, aina ovat hänen ovensa olleet auki, aina on hän tarjonnut meille auliin palveluksensa, aina ottanut meitä herttaisella hymyllään vastaan — —
— Mitä se sanoo? tiuskasi samassa karkea, humalansekainen ääni eräältä sivuovelta.
Siihen oli keräytynyt arkikapakan puolelta oven raosta kuuntelemaan joukko jokapäiväisiä viinaveikkoja, eräs vanhanpuolinen mies etummaisena, tukka ja tuuhea leukaparta pörrössä.
— Mitä se sanoo? Se valehtelee. Viisikymmentä penniä minä olen maksanut jokaisesta olutpullosta ja kahdeksankymmentä tyytingistä ja markan — — soh! — ja sata kertaa on minut täältä heitetty ulos — — no nooh — —!
Viimeiset sanat kuuluivat jo melkein oven takaa, sillä mies oli saatu työnnetyksi takaisin kapakkapuolelle ja ovi lukkoon. Mutta seinän takana tuntui nousseen rähinä, joka ei sentään suuremmassa määrässä häirinnyt salissa olijoita.