Juhlivien kesken oli syntynyt pieni hämmennys.
— Kuka se mies oli?
— Kuinka äärettömän hävytöntä!
— Kuinka sikamaista!
— Fyy, kuinka raakaa!
— Kuka on se roisto?
— Se on räätäli Itkonen.
— Sekö saastainen se oli, kyllä minä olen kuullut hänestä.
— Se on itse täydellisin kurjuus, suurin juoppo ja tappelupukari. Retuaa yöt ja päivät, ja perhe näkee nälkää.
Tohtori oli vaijennut hetkeksi, purrut huultaan ja taivutellut pientä parran typästä leukakuopassaan hampaittensa väliin. Hän oli heittänyt katseensa läpitunkevan tuimana ovea kohden, missä räätäli rähisi, mutta samassa kävi hänen suussaan taas pilkallinen, halveksiva hymäys, ja hän jatkoi: