— Aina hän on ollut valmis palvelemaan yhteiskuntaa, voimiaan säästämättä vielä nytkin tällä korkealla ijällään, jolloin useimmat kuolevaiset jo haluavat päästä nauttimaan kauvan sitten ansaittua rauhaa. — Mutta ei sillä hyvä, että tämä kunnian vanhus Wille Mattson on koko elämänsä uhrannut kaupunkimme hyväksi, että hän on viisikymmentä vuotta seissut vakavana paikallaan myrskyistä ja vastoinkäymisistä huolimatta — seikka, joka jo yksinään riittäisi antamaan hänelle kuolemattoman nimen kaupunkimme aikakauskirjoissa — ei vielä sillä hyvä, sanon minä:
— Hyvät herrat ja naiset! Hän on tehnyt vielä paljoa enemmän, jonka minä suurimmalla kunnioituksella ja vilpittömimmällä kiitollisuudella saan tämän yhteydessä teille kaikille tiedoksi antaa. Hän on tänäpäivänä, tämän riemujuhlansa johdosta muistanut kahdentuhannen markan lahjoituksella kaupunkimme köyhäinlasten kotia, jonka johtokunnassa minulla on kunnia olla puheenjohtajana — — —
Tähän täytyi tohtorin keskeyttää, sillä nyt alkoi uudestaan sama ikävä häiriö, joka jo äsken oli uhannut.
Se tuli tällä kertaa pääoven puolelta.
Kaikki ravintolan palvelusväki oli sellaisessa juhlatouhussa, ett'ei räätäli Itkosta kukaan sen koommin muistanut pitää silmällä, kun hänet oli potkittu bufetista kadulle. Ja kun rauhallisessa kaupungissa ei riittänyt panna poliisia joka kokoushuoneen ovelle, pääsi humalainen räätäli astumaan komeasti pääovesta saliin.
— Nyt tuli jo ihan emävale, huusi hän heti ovelta, keskeyttäen tohtorin puheen, ja alkoi astua kumarrellen peremmälle. — Mattsonniko ne rahat on lahjoittanut? Antakaas, kun minäkin kerran otan puheenvuoron. Minä en lähdekään tästä ensi heitolla, en — — räätäli puhuu kerran kans' — —
Pari kyypparia ja joitakuita nuoria, urhoollisia herrasmiehiä oli hyökännyt hienosti sadatellen ja hammasta kiristellen Itkosen kimppuun, ja aikoivat työntää hänet oikopäätä ulos.
Mutta räätäli oli erityisesti sapettunut ja sitkeämpi kuin oli luultukaan. Hän tiesi miltä kohdalta hännystakki helpoimmin repeää, eikä ottanutkaan lähteäkseen salista ensi hopussa.
Syntyi aimo mylläkkä oven puolella ja ylinnä kuului Itkosen karkea ääni:
— Me ne olemme lahjoittaneet — minä ja ne tuhannet muut, jotka tänne veroa kannamme — me onnettomat ja nöyrät viinan palvelijat — — Pois kurkustani, kakkulanenä, minulla on puheenvuoro —! Alakerrassa tuolla — tillikkapuolella — siellä Mattsonni niitä rahoja on koonnut — — siellä hän ei anna velaksi penninkään edestä — — Tämä ei ole yhtä rosenttia niistä — ei sadasosaa rosenttia niistä, mitä me sinne olemme kantaneet —