Ennenkuin useampia miehiä ennätti Itkosen kaulukseen, oli hän saanut ovea lähinnä olevan pöydän syrjästä kiinni, ja pöytä siirrähti sivulle kovalla ryskeellä ja helähdyksellä.
Kuului naisten kimakoita kirkaisuja ja äänekkäitä siunauksia.
Joku pyörtyi.
— Apua — apua! — Tuokaa kylmää vettä.
— Kaatakaa etikkaa ohimoille — kiireesti — jumalan tähden!
— Lääkäriä — tohtoria? Eikö täällä ole tohtoria?
Eräs kutsuvierasten joukossa oleva lääkäri riensi apuun.
Itkosta alettiin jo painaa kovalla ylivoimalla ovelle, mutta hänen suutaan ei saatu tukituksi.
Hän huusi kaiken aikaa miesparven keskellä, näkymättömissä, niin että tuntui siltä, kuin ääni olisi lähtenyt tuosta kummallisesta, monipäisestä, huitovasta ja ovea kohti teutaroivasta kummituksesta kokonaisuudessaan.
— Te rakennatte viinalla köyhäinlasten kotia ja vihitte niitä täällä samppanjalla, huusi hän. — Onhan se hyvä, että lapset saavat edes hiukan sakkaa leiväkseen kaikesta siitä, jolle isät ovat ytimensä uhranneet — — — Elä revi partaani! — — — Pitäkää te puheita minulle — ja meille kaikille juopoille — pitäkää te kerran juhlapuhe itse viinalle, elkääkä ylistelkö näitä perkeleen pääkorttierin ovenvartijoita — —