Hänet saatiin vihdoin ulos, mutta vielä eteisestä kuului hänen tuhkauksensa:
— Eläköön viina — hip, hip hurraa-aa — ja olut myös — — eläkööt viinan juojat — — hip — — —!
Joukko nuoria miehiä astui eteisestä takaisin saliin, hengästyneinä kovin, vapisevin polvin ja käsin ja punakoina kuin kukot, kuka korjaillen kulustansa, kuka kalvosimiaan, kuka tarkastellen hännystakkinsa rintapieliä, kuka silmät hataroina ja nolon näköisenä hypistellen sormissaan hienoa nauhan pätkää, jonka toisessa päässä hetki sitten olivat riippuneet nenärillit.
Hämmennys oli ollut suuri.
Siitä toinnuttiin sentään verrattain pian, mutta mieliala tuntui jäävän masentuneeksi.
Isäntä oli hyörinyt ja kävellyt koko tämän ikävän välinäytöksen ajan ympäri salia, pahoitellut ja selitellyt vikkelillä käden liikkeillä sitä auttamatonta erehdystä, minkä hän oli tullut tehneeksi, kun oli jättänyt bufettipuolen ja alakerran auki muun jokapäiväisen yleisön käytettäväksi niinkuin ainakin.
— Minun olisi pitänyt sulkea ne, lakkauttaa täksi illaksi kaikki anniskelu siellä, mutta — tjaah! — hän levitti käsiään ja nypersi nenäänsä.
— Siinähän setä olisi tehnyt hyvin väärin kunniallisia ravintolassa kävijöitä kohtaan — —
— Aivan niin. Sinä ymmärrät tämän asian hyvin — velvollisuuksien ristiriita, näetkös — —
— Ja sitähän on ihan mahdoton tietää, kenenkä nahassa roisto piilee, hyvä setä —