— Se olisi ollut ihan mahdotonta, herra Mattson.
— Ihan totta, ihan totta, vakuutti isäntä, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.
Tohtori oli pahimman metelin ajaksi istuutunut ja alkanut hyvin kiivaasti keskustella parin vanhemman pöytäkumppaninsa kanssa, kääntämättä kertaakaan päätään tai katsettaan rähisijään päin, aivan kuin ei olisi kuullut mitään.
Mutta kun rauha oli palautettu, kohosivat hänen leveät hartiansa taas juhlallisesti ylös ja hänen kasvoillaan vallitsi kylmä tyyneys. Ainoastaan vilaukselta vetäytyivät hänen suupielensä pilkallissurumielisen sekaiseen myhähdykseen, ja hän alkoi taas puhua tyynesti, maltillisesti ja valituin sanoin.
Hän veti kaikki mukaansa ja mieliala kohosi heti ennalleen, kuin taikavoimalla. Hän selitti monelta taholta ja perinjuurin sitä suurta merkitystä, mikä herra Mattsonin lahjoituksella todellakin oli.
— Hyvät vieraat, naiset ja herrat! alkoi hän lopettaa puhettaan. — On todella kurjaa, että meillä löytyy näin paljon raakuutta, kuin juuri tässäkin paikassa hetki sitten on haikeaksi mielikarvaudeksemme nähty. Mutta sitä suuremmalla syyllä kohotan minä lasini tämän päivän sankarin, isäntämme, herra Wille Mattsonin kunniaksi, joka on tehnyt lahjoituksensa juuri siihen suureen tarkoitukseen, että kaikkinainen raakuus jo kapalossaan tukahutettaisiin — että se jo alussaan — kaduiltamme ja kurjuuden ja pimeyden onkaloista joutuisi työn ja sivistävän kasvatuksen kuriin.
Innostus nousi korkeimmilleen.
— Hyvä, hyvä! — Eläköön! huusivat kaikki, ja useat kädet viittilöivät kiihkeillä soittajien parvelle.
— Marssia — marssia!
Torvet kajahtivat, samppanjapullot paukahtelivat tarjoilijain käsissä, ja korkealla, hurmautuneen yleisön päitten yläpuolella, kymmenien käsien kantamana keikahteli tuolillaan pikkuinen, ryppyinen Wille Mattson, heitellen viekkaita katseita allansa pauhaaviin ihmisiin.