Vanha Miihaili vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena eläjänä on lehmä.
Oli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu ja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin ruokinnassa.
Nyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja riensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui matalasta ovesta läävään, vaan kun huomasi, ett'ei lehmä vielä ollut hajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle kaulalle. "Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei äijää viivy", sanoi hän lohduttavalla äänellä ynisevälle lehmälleen.
Sillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.
Hänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä heinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota pehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko kesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset rantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta tämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt vanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan karjehtineilta tiluksilta.
Siellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran lähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt tilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan oli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle kahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran lampuoteina.
Ja lampuoti se oli Miihailikin. Sen saman herran oma oli hänenkin tilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana tukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä, käyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili niiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua kokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää, samalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään, sillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka Miihailille oli jaossa lohkaistu.
Kuusikymmentä vuotta oli Miihaili Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt auringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten taa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen säännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt: samaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen. Mutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään muuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin hyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi elämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen päivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien salojen keskellä.
Vähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä sentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu heinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille metsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti sieltä heinää noutamaan.
Miihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan tuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas pitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan suussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi, ja potkasi yhä innokkaammin eteenpäin — —.