Tatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja, ja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa vaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä, eikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha ilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja hiestä höyryen sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.
— Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. — Ei ole Miha — — on hänen haamunsa — — hänelle on vahinko tapahtunut — —.
Tatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa edes ääntä.
Mutta se on Miihaili sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja nousee tulisesti suksilta.
— Hirvet tshorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan painuu pala kurkusta, kun kuulee miehensä äänen.
Miihaili loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee ampumatarpeet housunsa taskuun.
— Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.
— Ka särkeneet ovat —, heinät syöneet — vielä viime yönä viimeksi käyneet, puhuu Miihaili katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä latuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä viidakkoon rimpisuon rannassa.
Tatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka Miihaili on tuonut.
Lehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel vierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun hän istahtaa navetan kynnykselle, sammenevat hänen silmänsä kokonaan ja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana, tuolla suon takana, hetteesen painumassa — ja hän kuulee sen ammuvan apua, mutta ei pääse auttamaan.