Tulee ilta ja tulee jo yö, mutta ei kuulu Miihailia kotiin.
Tatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän tuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa sitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän tuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalan kuvan nurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan, mutisten rukouksia.
Kaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.
Mutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä ja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla kervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin — mutta niitäkään ei ole enää kuin aivan vähän — ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun oli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran rinteelle.
Hän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro keitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset jauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta säkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin. Sitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän tyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja vie lopun pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu sitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin kostein silmin.
Aamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia lehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle hauteen.
Päivä kuluu, eikä Miihailia kuulu. — Olisiko lähteä hiihtämään hänen latuaan — eipä tiedä kuinka hänen on käynyt — on se ruotsin laki — ja ne ruunun metsänvartiat — jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen Ilja Patrosenkin — käräjissä käyttivät — Kuopiossa kuljettivat — ja tukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.
Moneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa suksilleen, kun näkeekin Miihailin hiljalleen hiihtävän kotiinpäin suolla.
Alakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miihaili kotiin ja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä lymyillyt ja hirviä odotellut, ne kun usein entisille syöntitiloilleen palaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut hän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle päin kulkeneet. — Vielä ne palaavat, päätti Miihaili, ja odottanut olisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä — —.
Pitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen käteensä ja meni navettaan.