— Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.
* * * * *
Iltahämärässä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan lavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka välillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.
— Kavahtakaa, ett'ei kukaan näe, sanoo hän.
— Muistakaa Ilja Patrosta — kova on ruotsin laki
— Meillä on oma lakimme, sanoo Miihaili lyhyesti ja astuu alas lavolta.
He panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä kirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina, nyhkäsee vanha Miihaili poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä viilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä, kontit selässä.
Metsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka samoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina kohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan kuluttua katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.
Kun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen heinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä, painautuu kyyrylleen suksillaan ja viittaa sauvallaan edessä olevaan koivikkoon.
Siellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden tummat vartalot on Miihailin tarkka silmä huomannut aukean ylitse valkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti valaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet yhteen kohti sieramiaan levitellen.