— Kolkkalahan se on. Päivää!
— Niin olen. Kyllä on taas aika pakkanen.
— Taitaapa olla, vastasi seppä huolettomasti.
— Täysi talvinen pouta, koska melkein varpaita kynnistelee, vakuutti Kolkkala ja koputteli jalkojaan pajan kynnyshirteen, seisten vielä ulkopuolella ovea. Seppä oli huomannut säkin Kolkkalan selässä.
— Mitä sitä nyt niin säkkikaupalla kuljetetaan? kysäsi hän olkansa takaa, kohentaen kirvestä ahjossa ja viskaten taas hiekkaa keitokseen.
— Hm! Tuotanoin! Olisi tässä vähän paikattavaa, jos seppä ennättäisi, yskähteli Kolkkala ja astui yli kynnyksen, katsellen jalkoihinsa, sillähän tiesi entuudestaan, että pajassa hyvin helposti saattaa astua kuuman raudanpalan päälle. — Lapset vallattomat särkivät kupin ja nyt — —
— Senkö vanhan pahkakupin? kysäsi seppä tiukasti.
— Niin, sen vanhan, vahvan pahkakupin. Sepän huulissa kävi pieni vavahdus. Hän hellitti pihdit kädestään ja kääntyi Kolkkalan eteen.
— Kyllä minä sen kupin tunnen, sanoi hän niin kireällä äänellä, että Kolkkala peräytyi askeleen. — Siitä on jo ainakin kolmekymmentä vuotta, kun minä pahaisena poikana vanhassa pajassani sen ensi kerran sinkilöitsin. Sitten liitin sen yhteen taas tässä pajassani toistain, ja silloin jo sanoin, että elä tuo sitä tänne enää kolmatta kertaa. Sinä luulet, että seppä ja sika tekevät iankaikkisesti vanhasta uuden, mutta — —
Samassa kääntyi hän niinkuin leimaus ahjoonsa päin, josta oli alkanut lennähdellä tulikipunoita ja kuulua omituista sihinää.