— Jeekunantrastit! karjasi hän ja tempasi kirveen ahjosta. Ja samassa silmänräpäyksessä maiskahti se alasimeen, levittäen tulisia säkeitä ympäri koko pajan, niinkuin pommi olisi räjähtänyt. Pajamies ja Kolkkala hyökkäsivät sivummalle, kumarassa, silmiään suojellen, mutta silloin lensi jo kirves pihtineen päivineen Joose-sepän jäntevän käden kaikella voimalla avoimesta pajan ovesta kauvas hankeen, johon se pihisten ja poristen alkoi upota, painuen yhä syvemmälle.
— Jeekunantrastit! huusi Joose toisen kerran, hammasta purren. — Että teidän viheliäisten haisevien ja homehtuneitten puukuppienne tähden piti hyvän kirveen silmän palaa poroksi! Tullaan tähän vanhoilla paikkauksilla häiritsemään toista kesken hänen tärkeitä toimiaan, kesken parasta keitosta — jeekunantrastit — trastit!
Hän sieppasi nahkalakin päästään, sylkäsi siihen, hieroi sitä vimmatusti kämmenissään, löi sen alasimelle ja pui nyrkillään päälle, ja paiskasi sen sitten pajan lattiaan sellaisella rajulla voimalla, että jos se olisi ollut hauraampaa ainetta, niin ei siitä olisi jäänyt jälelle mitään.
Hän oli aivan raivona. Hänen hampaansa kalahtelivat yhteen niinkuin raudan kappaleet, hänen silmänsä kiiluivat tuuheitten, nokisten kulmakarvain alta kuin hehkuvat hiilet, hän heiskui ja hihkui, ja alkoi tuntua siltä, kuin hän olisi tahtonut hajottaa koko pajansa. Sillä nyt rupesi lentelemään pihtejä ja puntteja, vasaroita sekä muuta pienempää käsillä olevaa työkalua ympäri pajaa ja ovesta ulos kuin vasamia, niin että Kolkkala ja Soijan mies olivat jo oikeassa hengen vaarassa, kun eivät tienneet mihin välttää.
Lopulta iski Joose-seppä kovat kouransa kiinni alasimeenkin ja alkoi tempoa sitä irti. Mutta hän oli itse naulinnut sen siksi lujasti maahan upotettuun tukkiin kiinni, ett'ei se heti ensi nykäsyllä irtaantunut.
— Voi onnetonta raivopäätä, sopersi pajamies, tullen esiin kumarastaan ahjon takaa, jonne hän oli piiloutunut siksi aikaa, kun pienemmät esineet lentelivät pajassa.
— Ulos minun verstaastani, te typerät kollot! huusi Joose-seppä, hellitti kouransa alasimesta, iski ne pajamiehen niskaan kuin haukka, ja samassa oli mies kellellään hangella, sun täynnä lunta.
Kolkkala seisoi oven pielessä tyrmistyneenä ja sanatonna ja haparoitsi takakättään säkkiään seinivierestä, mutta ei tohtinut hetkeksikään kääntyä selin seppään, eikä tavannut säkkiä käteensä.
— Sinä pahkan paikkuuttaja, sinä tasanenäinen puukupin nuolija, pois täältä kuppinesi! Osta kivivateja eläkä mädätä rahojasi, huusi Joose.
Näytti siltä, kuin nyt olisi tullut Kolkkalan vuoro, ja hänen päänsä painui olkapäitten sisään, niin ett'ei siitä näkynyt muuta kuin puuhkalakki ja kaksi pientä, tihkuraa silmää, jotka pälyen seurasivat sepän liikkeitä.