— Emme ole.
— Astukaa valalle.
Pappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan kaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja nostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea valaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.
— Minä Miihaili Kuismanen — ja Jyrki Kuismanen — — lupaan ja vannon — ett'en ole viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta — —
— Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki — siinähän se oli hankiaisen aikaan — parhaalla hiihtokelillä —
Tuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki ne, jotka ovat asian menoa seuranneet, rykäsevät ja alkavat katsella toinen toistaan. Mutta vanha Miihaili lausuu rohkealla äänellä tuomarin jälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa vavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.
Tuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä pystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin itsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi etumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.
— Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ellet koko talvena ollut sillä kulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari Jyrille. — Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran puolella.
— Ka tulihan niiden jälkiä katsastelluksi, sanoo Jyrki, pälyiltyään kauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.
— Ja ammuit myös —