Samalla tavalla on hän usein loikonut aamupuoleen yötä, puoleksi valveella, puoleksi unessa, ja mietiskellyt elämäänsä. Nytkin laskee hän piippunsa lattialle ja ummistaa silmänsä.
Ja kaikki entiset kuvat, sama joka-iltainen panoraama alkaa taas kulkea hänen silmäinsä ohi. Siinä kulkee koko hänen elämänsä lapsuudesta nykyhetkeen saakka, eikä muutu muuksi kuin mikä se on. Oi, jos olisi sellainen voima, joka sen muuttaisi, oi, jos sellainen olisi!
Ne hänen kuvansa alkavat maalta, kotipihan törmältä, puron rannalta pellon alla, niityltä ja koivikosta puron takana, korkealta nummelta koivikon takaa, mihin näkyy laajat salot, niin laajat, että ne sulavat yhteen sineen taivaanrannan kanssa. Hänen huulilleen nousee hymy, melkein onnellinen hymy, niinkauvan kun hän kulkee lapsuutensa polkuja kotisavujen nähtyvillä, ja se hymy pysyy niillä sittenkin vielä, kun hän koirineen, pyssy kainalossa jo rohkenee painua salojen helmaan, mistä teeren kuherrus syysaamuina kuuluu virstain päähän. Nämä ovatkin hänen ainoat onnelliset hetkensä nämä, kun hän lapsuutensa muistoille hymyilee. Vaan jota etemmäksi hän aatoksissaan kulkee kotikulmalta, sitä synkemmän ilmeen saavat hänen kasvonsa.
Nyt on hän jo kaupunki-elämän temmellyksessä, ja hän alkaa tuskallisena käännellä itseään.
Yht'äkkiä nousee hän istuilleen kuin säikähtyneenä.
— Hyi! äännähtää hän, vavahuttaa ruumistaan ikäänkuin pudistaisi jotain pois päältänsä, ja aikoo vetää housuja jalastaan. Mutta kallistuukin sentään sinänsä takaisin vuoteelle.
— Hätäkö niiden on nauraissa ja eläissä niiden, ajattelee hän äskeisiä ystäviään. — Niitä on onni seurannut maailmassa — onnellinen sattuma, ei mikään muu. Sillä mitä tämä elämä on muuta kuin sattuman peliä — — Eikö olisi sopinut hänenkin naida, jos niin olisi sallittu — naida jo ennen heitä, silloin kun hanke oli vahva — ja nyt olisi hän onnellinen mies hänkin. — Mutta se olisi pitänyt silloin tehdä, silloin tehdä — — oi katalaa! huudahtaa hän melkein ääneensä ja ponnaseksen taas vuoteellaan.
Ja niin hän miettii ja miettii, että miksikä hän ei silloin nainut, ja menee niissä mietteissään horroksiin. Ja alkaa nähdä unta.
Se kuva, joka viimeksi oli hänen mielessään, ilmestyy nyt hänen eteensä ilmielävänä — unessa. Ja se on hänen vaimonsa, hänen nuoruutensa morsian, jonka kanssa hän on naimisissa — — onhan hän siis naimisissa — — mitä ne turhia — —
Unikuva käy yhä selvemmäksi.