Hän on olevinaan maalla. Hän on kotitalossaan isäntänä — ja emäntä hänellä on toimelias, ja hyvä, niin hyvä, että hän sitä käsillään kantaisi. Ja lapsia hänellä on, vankkoja punaposkisia poikia ja tyttöjä — — — He ovat riihellä — Aamu on kirkas ja kylmä — On routanut maan — Mutta riihessä on niin mehevän lämmin. Itse lyö hän sitomia seinään ja vanha Heikki, se heidän vanha renki, lyö toisena. Piiat kepakoivat ja Janne panee alausta — Janne on hänen oma poikansa, vanhin poikansa. Janne on ensi kertaa riihellä ja häntä pitää yhtenään opastaa — mutta hän opastaa häntä hellästi ja siivosti — ja taputtaa poskelle — — Sitten tulee äiti nuorempain lasten kanssa hakemaan heitä aamiaiselle — Lapset heittelevät kuperkeikkoja pahnoilla — puhaltelevat kämmenillään ruumenta jyvistä ja maistavat niitä — rauskuttelevat nuorilla terveillä hampaillaan kuivia jyviä — — He lähtevät aamiaiselle — Riihikujassa tulee karja vastaan — Tiina, se vanha uskollinen Tiina, ajaa niitä hakaan — — lapset pelkäävät sonnia — hän ottaa yhden syliinsä, tytön — poika nousee hänen selkäänsä ja puristaa pienet käsivartensa hänen kaulansa ympäri — ja itse painaa hän tyttöä hellästi rintaansa vastaan —
— Uuh! sonni, tuleppas vaan tänne — —
Unikuvat muuttuvat yhä. Hän elää onnellisia aikoja perheensä kanssa. Hän raataa aamusta iltaan lastensa eteen, toivoen itselleen rauhallisia vanhuuden päiviä — sittenkun pojat kykenevät talon hoitoon.
— — Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa — ne ovat hänen onnensa. — Niitä hän kulettaa kaikkialla mukanaan — tekee pienemmille leikkikaluja — isompia opastaa työhön — — Laittaa pienen vesirattaan ja vie sen puroon pellon alle, samaan puroon, jonka rannalla itse oli lapsena leikkinyt — hakee sitten lapset katsomaan, ja ne ovat riemusta revetä, kun ratas pyörii purossa — ja hän iloitsee heidän kanssaan — — Sitten tekee hän sievän tuulimyllyn ja asettaa sen porstuan päätyyn — huutaa lapset tuvasta ulos — ja voi sitä iloa ja huutoa ja kätten paukutusta mikä syntyy, kun myllyn siivet viipottavat tuulen käsissä — — Hän heittäytyy itsekin pihan nurmelle pitkälleen ja katselee äänetönnä sinistä taivasta — ja hän tuntee itsensä sanomattoman rauhalliseksi ja onnelliseksi — — Hän tekee lastensa hyväksi ja niiden iloksi kaikki mitä voi — hän tahtoo saada niistä hyviä ihmisiä, sillä tässä maailmassa tarvitaan hyviä ihmisiä enemmän kuin niitä todella on — täällä on niin paljon pahaa, joka olisi poistettava — hän sen tietää — —
Samassa hävittää tämän hänen ihanan unikuvansa räikeä ääni kadulla hänen ikkunansa alla, riettaitten yökulkijain sekava, humalainen laulu.
Hän herää, ja on yhdellä hyppäyksellä lattiallaan seisomassa.
Hänen rintaansa repii, koko hänen ruumistaan vihloo ja hän tarttuu molemmin käsin päähänsä. Hän on elävässä todellisuudessa nyt ja hänen täytyy siinä olla. Hän muistaa taas sen ajan, jolloin hänkin pitemmälle ajattelematta kuleksi ja reuhasi kaduilla tuolla tavalla. — Haa, sitä kirottua aikaa! Joko se taas nousee hänen päähänsä! Se tekee sen, tekee entistään repäisevämpänä, entistään selvempänä.
Hänen päässään pyörii ja kohisee, kiehuu ja polttaa, ja hän alkaa nähdä kuvia siltä ajalta, jonka muisteleminen hänet aina saa vavahtamaan. Ja hänestä näyttää nyt niinkuin kammarin seinä kohoaisi ylös kuin teaatterin esirippu, ja siellä hän näkee katkeran menneisyytensä — ja ylinnä kaikista näkee hän siellä erään kurjan saatanan naisen haamussa — saman haamun, joka häntä kaikkialla ahdistaa, joka hänelle ei anna rauhaa yöllä eikä päivällä, joka häntä vainoo ja ajaa kuin painajainen — joka hänen voimaansa ja ytimiänsä kalvaa ja jäytää, joka häntä pala palalta syö — —
Hän tuijottaa eteensä niinkuin tahtoisi katseillaan lävistää seinän. — Eikö siltä katalalta saa rauhaa — eikö se enää milloinkaan häntä jätä — Mutta sen täytyy hänet jättää, hän ei sitä kestä — sen täytyy jättää — täytyy — — —
Matami tuo aamukahvia "maisterille" niinkuin aina ennenkin. Hän avaa oven, mutta kirahtaa kauheasti ja pudottaa tarjottimen kädestään — — Hänen maisterinsa riippuu vaatenaulassa vuoteensa jalkapäässä hirttäytyneenä.