— Kuinka se saa?
— Elä nyt kysele niin paljon. Kyllä Jumala saa.
— Ottaisiko minutkin?
— Kaikki hyvät pojat ottaa, kun kuolevat. Etkö muista kuinka olen sanonut.
— Mutta en minä tahdo sentään kuolla, äiti on parempi — — — minä näkisin, kuinka se ottaa. Aina kun menen puotiin hautuumaan ohitse, en näe siellä muita kuin hauturi-Nikon — — — Ottaisiko Jumala äidinkin?
Sellaista kaikkea kyselin, mutta en koskaan ottanut oikein uskoakseni, että enkelinä olisi niinkään hyvä olla kuin äidin luona. Eikä sekään koskaan mennyt täydelleen päähäni, että kukaan hyvä ihminen kuolisi. Niissä mietteissäni päätin kerran päästä näkemään, kun niitä pantiin hautaan, että tapahtuisiko siinä mitään erinomaista —.
Ja niin sattui, että pääsinkin katsomaan, kun erään toisen pikkupojan, naapurin Jannen äitiä haudattiin. Äiti oli kutsuttu "saattamaan", niinkuin hän sanoi minulle, ja minä sen kuultuani aloin pyrkiä mukaan. Äiti ei luvannut ottaa minua mukaansa kastumaan, kun oli märkä ja huono keli, ja meidän oli käytävä jalan, kun hevosta ei ollut. Vaan minä aloin itkeä, enkä herennyt, ennenkuin pääsin.
Mutta äärettömän totiset ihmiset, lukkarin yksitoikkoinen laulu, jota vanha suntio pää tutisten säesti, ja papin kumajava ääni, kun hän haudan pääpuolessa puhui, valkeat hiukset tuulessa hajallaan — kaikki se teki minuun kammottavan vaikutuksen, enkä nähnyt, en kuullut mitään sellaista, mitä olin odottanut, en Jumalaa enkä enkeliä. Ja kun äitini, papin lakattua puhumasta ja lukkarin laulamasta, meni toisten vanhempain ihmisten kanssa ihan haudan äyräälle ja heitti sinne alas kädellään hiekkaa, kurotin minäkin päätäni, äidin hameesta kiinni pitäen, ja katsoin hautaan. Vaan kun näin, kuinka syvällä se musta arkku siellä oli, ja kuulin kuinka ontosti se kumahti vastaan, kun hiekan kokkare putosi sen kanteen, valtasi minut kauhu, minä vetäysin äkkiä takaisin, takerruin molemmin käsin äitiin kiinni, ett'en putoaisi sinne alas, ja aloin itkeä ja itkin niin hillitsemättömästi, että äidin piti viedä minut hautuumaalta pois maantien puolelle.
Siellä hän minua hiljalleen torui tyhmästä käytöksestäni ja kysyi, mikä minun tuli.
En ollut itsekään oikein selvillä, mitä se oli, joka minua pelotti ja pani itkemään, mutta joku aavistus se oli siitä, että minunkin äitini mahtaisi joskus kuolla. Ja se tunki nyt ensi kertaa sotkemaan entiset hyvät mietteeni.