Lopulta sain nyyhkytellen ja äidistä yhä kiinni pitäen sanotuksi:
— Ett'ei äitiä vaan pantaisi hautaan — —
— Sitäkö sinä, lapseni, itket!
— Ni-iin, minun tuli niin ikävä, kun aattelin, että jos äitikin kuolisi ja tuotaisiin kotoa pois tänne hautuumaalle — ja ne heittäisivät äidinkin päälle hiekkaa.
Ja taas tuli uusi itku.
Mutta äiti pyyhkäsi pallolle käärityllä nenäliinallaan ensin omia silmiään ja sitten minun, ja sanoi lohduttavalla äänellä, syvään huoahtaen:
— Elä itke, ei äitiä panna hautaan, kun sinä vaan olet hyvä poika —
Pitemmälle hän ei sillä kerralla ennättänyt puhua, sillä minä aloin innokkaasti kysellä, millä tavalla minun pitäisi olla hyvä.
— Että nyt ensinnäkin lakkaat itkemästä, sanoi äiti.
Minä rauhoituin, tulin iloiseksi ja päätin pienimmissäkin asioissa totella äitiä, siinä yhä lujemmassa uskossa, ett'ei hän milloinkaan kuolisi, kun minä vaan en pahottaisi hänen mieltään. Enkä ajatuksissanikaan sen jälestä loukannut äitiä, sillä hän oli aina niin hyvä ja häntä oli niin helppo totella.