Minä pysyisin aina hänen kuuliaisena pikkupoikanaan. En osannut ollenkaan ajatella, että kerran tulisin suureksikin — —
Ainoastaan silloin, kun minut sisareni kanssa, joka oli minua vanhempi, pantiin kuoppaan perunoita valikoimaan, kammotti minua, ja joka kerta tuli mieleeni Jannen äitivainajan hauta ja soi korvissani se ontto kumahdus, joka tuli kirstun kannesta, kun maata putosi sen päälle. Mutta minä koetin voittaa pelkoni, peläten toiselta puolen, että siinäkin olisi jotain pahaa, sillä olihan äiti minua juuri siitä samasta pelosta nuhdellut hautuumaan aidan takana.
En puhunut siitä pelostani mitään kellekään ja vähitellen se haihtuikin kokonaan. Ja niin oli vakuutukseni vallan ehjä siitä, ett'ei oma äitini kuolisi koskaan.
Se oli minun uskoni silloin.
Ja kun joskus jouduin asialle kylään päin ja tiellä tapasin toisia poikia, jotka viettelivät minua seuraansa, en mennyt, vaan riensin ohitse ja sanoin, että äiti on kieltänyt.
Kesällä heitä tapasin useammin, milloin kiekkoa heittämässä maantiellä aika mehakalla, milloin jälttää kiskomassa männistössä, joka oli kotini ja kylän välillä, milloin taas elämöimässä vanhassa nauriskuopassa männistön laidassa ja polttamassa ojukan lehdistä laittamiaan paperossia. Talvella heitä oli aina joku, kellä oli tarkenemaan saakka vaatetta, kelkkoineen nummelta kylään laskevassa mäessä. Minun piti lopulta välttää heitä kokonaan, kesällä kaartaen tieltä pois, ett'en saisi kiekkoa sääriini, ja talvella paksun lumen aikana pyörtää kylän mäestä takaisin, jos mieli säästyä lumikasteesta, sillä he alkoivat vihata ja härnätä minua ja huusivat aina pilkallisesti jo kaukaa nähdessään: kas tuolta tulee taas se äitinsä kieltämä.
Kaikki se oli seurauksena siitä, että tottelin äitiäni ja olin alusta pitäen kylän poikain viekotukselle luja, sillä hän oli sanonut, että ne ovat pahoja poikia, jotka maantiellä mellastavat.
Minä nielin heidän pilkkansa kernaasti ja istuin joutohetket yksikseni — tavallisimmin pöydän alla, joka oli minun rauhoitettu alueeni — ja leikkelin vanhasta sanomalehdestä karjaa ja hevosia itselleni, tahi laskin yksikseni mäkeä kotipihan törmältä — tahi kuuntelin takkavalkean loisteessa, kun äiti luki minulle Joosepista, jonka pahat veljensä paimenessa möivät, tai muita ihmeellisiä kertomuksia. Ja samalla opettelin itse lukemaan.
Elämä oli silloin niin sanomattoman iloista ja rauhallista, enkä kaivannut mitään muuta seuraa kuin äitini, sillä hän oli aina hellä ja hyvä. — Me eläisimme yhdessä aina, loppumatta, ja minulle oli käsittämätöntä, että pienintäkään muutosta voisi elämässämme tapahtua.
* * * * *