Mutta juuri silloin, kun sitä vähimmin aavistin, tulikin ensimmäinen muutos.
Sillä olihan minulla isäkin, vaikk'en häntä ole tullut maininneeksi, hän kun äitiin verraten oli tavattoman vähän minun seurassani. Hän oleili pitkiä aikoja kotoa poissa, raha-ansioilla maailmassa, ja tuli vaan silloin tällöin lyhyeksi ajaksi kotiin. Viimeksi oli hän ollut kaupungin puolella töissä ja kun hän syyskesästä tuli kotona käymään ja äiti pani minun hänen kuultensa lukemaan, sanoi hän luvun loputtua, että "nyt se poika viedäänkin kaupunkiin kouluun."
En ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta jonkunlainen paha käsitys minulla oli jo kauvan kaupungista ollut, sillä isäni oli sieltä usein palannut kotiin minulle käsittämättömässä tilassa, jolloin joka kerta luulin häntä sairaaksi. Äiti oli silloin aina ollut itkeneen näköinen ja vienyt minut eri huoneesen, tai pannut jollekin asialle. Ja nyt jouduin sinne itse, pois äitini hoivista, kotini tutuilta tanhuilta pois.
Katkera oli ero äidistä ja kaupunkielämä niin outoa, että teki mieleni karata kotiin takaisin, ja jos olisin aavistanut, että se elämä sentään tuli minut kerran viemään niin kokonaan mukaansa, että unohdin äitini, niin olisikin totisesti ollut parasta karata silloin heti.
* * * * *
Pari vuosikymmentä oli kulunut, olin jo elänyt nuoruuteni ijän kokonaan, kun lopulta vedin monilla kareilla kolhiutuneen ja pimeitä maailmanrantoja laahanneen pursihylkyni pysyväisesti vanhoille kotiteloille takaisin, heittääkseni sen siihen lahoamaan. Sillä vihdoin olin tullut tajuuni siitä, että se muuten olisi kokonaan uppoava.
Monta hurjaa retkeä oli sillä tehty ajattelemattomain kumppanien kanssa, laskettu uhkarohkeasti vaan viitattomia vesiä, tuntematta vaaroja, jotka vaanivat kimmeltelevän pinnan alla — ja niin oli mennyt nuoruus huimaa menoa kuin alamäessä irtautunut pyörä, joka johdotta ollen vauhtiaan yhä lisää, kivissä ja kuopanteissa pompahtelee, kunnes mäen alle päästyään kaatuu.
Ja murtuneet olivat ihanat nuoruuden toiveet ja murtunut lapsuuden usko.
Tyhjyys oli edessä, ja takana katkerat muistot kadotetusta menneisyydestä. Ja kaikki siitä syystä, että olin tuhansia kertoja äidille pikkupoikana tekemäni lupauksen rikkonut, hänen kuvansa sydämmessäni unohtanut, jouduttuani oman onneni nojassa häälyessäni kaupunkielämän pyörteesen. Hänen sanansa olin unohtanut, jonka hän kotoa lähteissäni ja usein jälestäkinpäin toisti, että "elä herran pelvossa, poikani, ja hyvyydessä."
Se uskoni oli ollut hyvin lyhyt, että äiti eläisi aina, jos minä vaan olisin aina hyvä. — Hänen oli kuoltava niinkuin kaikkien muittenkin, olinpa minä sitten hyvä eli paha. Vaan en koskaan voinut ajatella, miltä todella tuntuisi, kun hän kerran kuolisi.