— Löpise sinä! Joisit kylläkin, mutta olet itara.
— Itaruutta lienee sinultakin, ett'et talveksesi hanki parempaa vaatetta — —
— Koira! ärähti Ovaskainen ja oli miltei valmis hyökkäämään Taavetin päälle. — Kevyempi on heilua. Otinpa tänäänkin helposti neljä markkaa lienetkö sinä turkissasi könttyröinyt edes yhtä.
— Eikä ole sinulla sentään neljine markkoinesi vahvempaa vaatetta päällesi, kun työstä pääset, vaan siinä vilua valitat.
— Ei tuon Taavetin kanssa viitsi väitellä, se on aina niin rikkiviisas, päättivät kaikki, sillä he katselivat muutenkin nurpein silmin samaista Taavettia, eikä vähimmin siitä syystä, että hän oli aina säästäväinen ja jotensakin hyvissä varoissa, ja oli hänellä oma mökki, jossa perheineen asui, sekä pieni pellon tilkku sen ympärillä. Ei hän vakituisesti puulaakin töissä käynytkään, mutta nyt, kun ansiot niissä olivat tavattoman hyvät, oli hän sentään lähtenyt kokoamaan hiukan "lisärahoja", kuten sanoi, saadakseen keväällä huoneensa uuteen kattoon. Sellaiset oman pirtin omistajat olivat paikkakunnalla niin harvinaisia, että häntä olikin senvuoksi alettu kutsua Pirtti-Taavetiksi.
— Ei tässä turhia turista, kaadapa tuohon vielä, sanoi Ovaskainen ojentaen tyhjän kuppinsa pannukumppanilleen. — Ja onko siellä vielä vehnästä? kysäsi hän työnjohtajan sijaiselta. — Syönmä häntä edes puolen markan edestä, koska tuntuu sisälmyksissäni, ett'ei tänä iltana rukiinen leipä ollenkaan painu. Katsopa samalla, mitä tekee koko minun vehnäsveroni tältä viikolta.
— Vasta kolme markkaa, sanoi sijainen tuotuaan kapean, likaisen kirjan lähemmä nuotiota ja selailtuaan sitä. — Ja kahvit sekä sokeri puolitoista.
— Eikö muuta kuin neljä ja puoli markkaa yhteensä, ja nyt on jo tuorstai. Anna koko markalla vehnästä, kun sitä vielä on, ell'ei tulisikaan huomiseksi uutta. — Mutta kun nyt olisi kuka keittäisi, niin kannun pannun joisin vielä, sanon minä.
— Ei tulisi mitään, sanoi eräs pitkä miehen roikale paikatuissa vaatteissa. — Minä kerran tein sen tempun Hirvisalolla ja söin markan vehnäset yhteen iloon, niin yököttämään rupesi, vaikka menihän tuo sentään.
— Tekisi kai sen toinen, minkä toinenkin.