— Ei toki. Miehillä on eroa.
— Lyödäänpä vetoa!
— Vaikka lyödäänkin, et sinä kumminkaan jaksa sitä kuin minä, sanoi tuo pitkä mies ja ojensihe seisaalleen ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hänen mittaansa mahtuu ja kuinka turhaa Ovaskaisen väitös oli.
Asia ei päättynyt muuten kuin vetoon, ja se lyötiin sellainen, että sen, joka häviäisi, joka vähemmän määrän jaksaisi juoda, olisi hankittava kannu kymmenen markan konjakkia voittajalle. Tämä saisi sitten oman harkintansa mukaan antaa siitä maistimia tapanneellekin, mutta tappaajan pitäisi joka tapauksessa jättää raha jo ensi tilipäivänä työnjohtajan haltuun, ett'eivät akat pääsisi asiata sotkemaan.
— Mutta kuinkahan sitä saa kulkemaan, tuumaili Ovaskainen hiukan epäröiden.
— Kyllä Makkonen panee toimeen, koska hänen hoteihinsa päätitte jättää rahankin, sanoi eräs miehistä. — Hän tuottaa jauhonvetäjien mukana. Eikä hän otakaan näistä pikkukaupungeista, hän tuottaa omansakin sinne ensin Helsingistä saakka siltä — siltä — — mikä se nyt onkaan, jolla siellä on parasta?
— Siltäkö Mesmontoselta? tokasi joku.
— Niinhän se taitaa olla, sama, joka on annakassakin.
— Ei ole ihan paikallaan, huomautti joku kolmas, vaan en nyt muista tarkemmin minäkään. Kun olisi annakka — —
— Mitä te pikkuasioihin takerrutte, sanoi työnjohtajan sijainen, sehän on pääasia, että sieltä tulee hyvää, sillä kyllä ne annakan tekijät tietävät. Minä keitän kahvin puulaakin pannulla, että tulee saman vahvuista kummallekin. Viisi penniä kuppi.