— Mutta joll'en minä toimittaisikaan sitä — —
— Ohoh! Onhan tässä vierasmiehiä, vaikka lakiin mentäisiin. Onko sillä vielä paljonkin palkkaa sisässä?
— Kaksitoista markkaa, vakuutti työnjohtajan sijainen, katsottuaan taas ensiksi kirjaansa.
— Hyvä on, kymmenen niistä jää Makkosen haltuun.
— Se on pakosta jätettävä, oli yleinen päätös. — Ja sitten ensimmäistä seuraavana sunnuntaina ryypätään, siksi se jo ennättää saapua.
Mutta Ovaskainen ei enää huomannut näitä päätöksiä, sillä hän alkoi jo ääneen valittaa ja värisi kuin haavan lehti.
Kaikki oivalsivat, että hän oli todellakin sairas, eikä enää naurettu.
Toisessa kodan puolikkaassa oli työnjohtajan erityinen makuutila, kaksi karhun taljaa, joiden välissä hän makasi, kun sattui salolle yöksi jäämään; ja kun hän oli poissa, silloin oli hänen sijaisellaan aina etuoikeus taljoihin. Mutta nyt syntyi niistä riita, sillä useimmat miehistä tahtoivat, että ne tällä kertaa olisi annettava Ovaskaisen peitteeksi, koska hänen uikutustaan oli mahdoton koko yötä kuunnella.
Sijainen oli kopea puolestaan, mutta taipui vihdoin enemmistön mielipiteeseen, vaikka vastahakoisesti kyllä, ja Ovaskainen peitettiin karhun taljoilla lähelle nuotiota, johon taas yöksi väännettiin kaksi suurta kelohongan puolikasta.
Toiset miehistä, ne joilla oli jotain peitteen tapaista, nukkuivat heti ja kuorsailivat syvemmällä kodan seinivierissä, mutta toiset taas ahtautuivat lähemmä nuotiota ja valvoivat kauvan, tupakoiden, hiljalleen pakisten ja valitellen kylmää. Ne kaksi nuorta miestä, jotka olivat vehnästä ja läskiä syöneet, olivat ylen huonoissa tamineissa ja kiroilivat, että piti taas tulla tällainen pakkanen. He lisäsivät pientä puuta nuotion toiseen päähän, heihin yhtyi repaleinen vedonvoittajakin, ja siinä alkoivat he kolmessa miehessä lyödä kortteja. Ja heihin liittyi vielä työnjohtajan sijainenkin, äkeillen, ett'ei ollut tilaa missä makaisi.