Kauvan valvoi Taavettikin. Hänen ei ollut kylmä, mutta hän valvoi muuten, mietiskeli ja äännähteli toisinaan ajatuksissaan, ikäänkuin toisille puhuen, vaikk'ei häntä kukaan kuullut.
— Hm! ymähti hän. — Noin sitä käy, noin hullusti käy, kun aattelemattomasti ja tyhmästi eletään. Eikö sopisi säästää hiukan. — Hm! Hankkisi edes nuttua päälleen silloin, kun ansiot ovat näin hyvät — — Mutta ei hankita, ei huolita — ei surra huomista päivää ollenkaan — hm!
Tuossa puoliyön seuduissa nukkuivat jo kaikki, paitse Ovaskaista, joka ei saanut unta, vaan yhä värisi ja valitteli. Hänen kyljessään oli niin kova pisto, ett'ei hän voinut jäsentäkään liikauttaa, makasi vaan selällään karhun taljan alla. Siinä hän lojui ja näki kattoaukeamasta kappaleen tummaa taivasta, tuikkivat tähdet ja hienon savupatsaan, joka nousi korkealle tyyneen pakkasyöhön. Ja katon reunoista nuotion kohdalla näki hän roikkuvan pitkät jääpuikot, jotka yhä venyivät. Toisinaan putosi niistä vesitippa nuotioon ja silloin kuuli hän sieltä heikon pihahduksen.
Yksi tippa putosi hänen kasvoilleen ja tuntui niin suurelta ja kylmältä, että hän säikähti ja koetti vetää taljaa ylemmä, mutta ei voinut. Jo putosi toinen ja kohta kolmas. Enemmän kuin nuo tipat, alkoi häntä nyt kiusata ajatus, että mistähän niitä tipahtelee, kun puikkoja on vaan tuolla nuotion kohdalla. Oliko havukatto alkanut vuotaa, ja siellä nyt nuotion lämpimästä sulaa kaikki päivällä satanut lumi ja tippuu hänen päälleen, eikä hän voi välttää? — Jo alkaa tehdä jääpuikkoa ihan hänen päänsä kohdalle, hän näkee sen. Jääpuikko suurenee hänen silmissään hirveän suureksi, hirren kokoiseksi, ja paksunee. Se ulottuu jo katosta hänen kasvoihinsa saakka ja painaa niitä jäätävällä painollaan. Hän huutaisi, vaan ei jaksa. Kurkkua ahdistaa — — Kummallista, ett'eivät toiset herää tähän kylmään, jonka tuo uusi jääteli luo ympärilleen — Mutta yht'äkkiä solahtaakin koko hänen näkemänsä suunnaton jääpuikko kuumana vetenä hänen päälleen. Hän kuulee itse omissa korvissaan surkean parahduksensa, mutta samassa menee hän horrostilaan, eikä tajua enää mitään. Hänellä oli ankara keuhkokuume. —
* * * * *
Aamulla saapui työnjohtaja Makkonen kuormineen salolle, sillä hän oli lähtenyt jo varsin varhain Kirkonkylästä liikkeelle, niinkuin virkaansa huolehtiva mies ja innokas kaupantekijä ainakin.
Taavetti oli kahden kesken sairaan ja hourivan Ovaskaisen kanssa kodassa, sillä kukaan muu ei ollut tahtonut hänen vaalinnassaan työpäiväänsä hävittää.
— Kyllä tämä on nyt toimitettava kotiin, ett'ei se tänne kuole, arveli Taavetti vakavana.
— Mikä sen nyt tässä toimittaa, tiuskasi työnjohtaja. — Ettäkö ajettaisiin uupuneella hevosellani umpi hangessa heti takaisin taas. Minäkö hänen sairauteensa olen syypää — elä joutavia. — Onko sillä edes millä maksaa? kysäsi hän sitten, väiteltyään ensin hetken aikaa Taavetin kanssa.
— Ell'ette maksutta anna hevosta, niin kuuluu hänellä olevan kaksitoista markkaa ansaittuna.