— Alle kuuden markan tästä ei kukaan anna hevostaan sellaiseen löylyyn. Lähtekää sitten, jos haluttaa, sillä eihän häntä sentään sovi täälläkään pitää.
Samassa ilmestyi illallinen vedon lyöjä kahden muun miehen kanssa kodalle, sillä he olivat kuulleet työnjohtajan tiu'ut, ja asia päättyikin siten, ett'ei Ovaskaiselle jäänytkään saatavaa kuin kaksi markkaa, josta rahasta työnjohtaja lopulta suostui antamaan hevosensa kyytiin, riitaannuttuaan ensin Taavetin kanssa niin pitkälle, että käski hänet työstä pois.
Kun Ovaskainen oli saatettu siihen taloon, jossa hän joukkoineen asui loisena, tuli hänen eukolleen kova hätä. — Mitä sille nyt tekee? Pitäisi saada edes lääkkeitä, muuten se tuohon paikkaan kuolee. Mutta eihän sillä onnettomalla ole rahapenniä — kukkaro on ihan tyhjä — kun ei olisi vaan tuo tuoja tyhjentänyt — kuuluu ennenkin varastetun siltä siellä salolla — ja nyt se tuokin hylky pääsi jo lähtemään — — Oi voi! Mikä tässä nyt juoneksi, kun miespaha ei jaksa edes puhua — — ja pitää olla kunnanmiehen todistus, ennenkuin lääkäri antaa maksuttoman lapun apteekkiin.
Vasta toisena päivänä pääsi Ovaskaisen vaimo miehensä sairautta ja kovaa köyhyyttään lautakunnanesimiehelle valittamaan ja sai kirkonkylästä lääkkeitä.
Tauti parani, niin että Ovaskainen vähitellen toipui jo liikkeelle, mutta työhön hän ei pitkään aikaan kyennyt. Hän elää kituutteli useita viikkoja puolella ruistynnyrillä, jonka isäntä oli hänelle kesäisen työn eteen antanut. Mutta kevättalvesta, kun hän nälkiintyneenä ja puoli-alastomana yritti vihdoin uudestaan työhön, kääntyi hän keuhkotautiin, joka vei häneltä loputkin voimat.
Isäntä ei voinut hänelle enää antaa, eikä häntä luonaan pitää, sillä lahjaksi olivat menneet nyt kaikki entisetkin antimet, ja niin vietiin hänet joukkoineen, vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa kunnan vaivaistaloon kitumaan viimeisiä päiviään. Siellä hän ei muuta tehnyt kuin valitteli köyhän kansan ja työväen kurjaa asemaa tässä maailmassa. Ikänsä on tehnyt työtä, vaivaisrahoja maksanut, ja sentään niin tunnottomasti kohdellaan, ett'ei edes kahvikuppia anneta. Ja tunnottomia ovat kaikki! Eikö sopinut isännän pitää häntä luonaan, siellä oli edes lämpimämpi pirtti. Tai eikö isännän sopinut maksaa sitä palkkaa, mitä hän vaati, silloin kun puulaakiin meni, niin ei olisi hän tukkimetsään mennyt — mutta kun ei maksanut, saituri, eikä lainannut hänelle edes nahkasia. Sieltä hän sitten sai taudin, jota nyt vaivaistalon viheliäisyydessä täytyi potea — —
Ja siinä uskossa hän vaivaistaloon kuoli, että hän ikänsä kaiken oli kärsinyt suurta vääryyttä varakkaampien puolelta, — siitä hänen köyhyytensä, siitä hänen tautinsa, siitä koko hänen kurja kohtalonsa.
"Meren Valloittaja."
He olivat valloittaneet kaiken maan, he olivat anastaneet haltuunsa kaiken, mitä jalan alla kovaa oli, ja he tahtoivat masentaa merenkin. Sillä he eivät kärsineet mitään vapaata taivaan alla.
He riistivät ja raastivat ja repivät kappaleita maasta niinkuin nälkäiset sudet. He piirsivät siihen rajojaan verellä ja murskasivat raa'alla voimalla kaikki allensa, niinkuin kyntömies laskee vakojaan pellon multaan ja tallaa mäsäksi tiellään tonkivan vaivaisen madon.