Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman hiekkapaperia -sekin Vilhon salaisuus tiedettiin — ja lisättiin taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo keskellä kämmentä." Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön hakemaan sillä syyllä, ett'ei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat kesken.
Silloin pääsi aina Vilholta leveä nauru.
— Saat niitä piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän niitä juuri tehdäänkin. — Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin paikassa puute.
Ja aina kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi. Vaan joll'ei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:
— Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa, kun on valmiit aineet — ja vielä useampi sitä syö — mutta tarvitaan siinä tikkujakin — tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu — heh!
Ratsumestari.
Kerran, eräänä rankkana syysiltana, istui joukko maalaisnaapuruksia koolla paikkakunnan vankimman tilanomistajan luona jutustelemalla lyhentäen pitkää puhdetta ja vanhan, hyvän maalaistavan mukaan hämmennellen sokeria ja konjakkia kuumaan veteen.
Siinä oli illan mittaan puhuttu paljon kaikenmoista jokapäiväistä lorua, niinkuin tapana on tavallisten kuolevaisten kesken. Lopulta alettiin puhua ryyppimisestäkin, sen eri muodoista ja vaikutuksista, jotka tiedetään niin tuiki moninaisiksi, ja samalla muisteltiin monia vanhoja miehiä, jotka sillä alalla olivat saavuttaneet jonkunmoisen "rekordin". Oli jo joku joukosta moittinutkin koko tuota tapaa, arvellen, että se olisi melkein hylättävä. Mutta oli sitä sentään taas kiitettykin, kun kuunneltiin luonnonvoimain reuhuamista ulkona ja huomattiin, että nuo höyryävät, kellertävät lasit vaan lisäsivät sitä lämpimän, kodikkuuden ja turvallisuuden tunnetta, jonka joka ihmisessä synnyttää takkavalkea pesässä ja vedenpitävä katto, silloin kun taivas valaa vettä ja tuuli ulvahtelee nurkissa ja ikkunan pielissä.
Joku joukosta oli juuri lopettanut jutun Junttilan vaarista, yhdestä paikkakunnan tunnetuimpia viinamiehiä, joka kuolinvuoteellaan oli viimeiset voimansa ponnistaen kääntänyt ripittävälle papille selkänsä ja arvellut, että "tuohan on liian pieni ryyppy niin pitkälle matkalle", kun isäntä, vanha, punanenäinen ja valkeahapsinen, jäykkä tilanomistaja hetken äänettömänä istuttuaan yht'äkkiä kysäsi:
— Muistaako kukaan teistä sitä vanhaa ratsumestaria?