— Ketä ratsumestaria? Sitäkö, joka on haudattuna tämän pitäjän hautuumaalla ja jonka haudalla on mahtava kivi?
— Sitä juuri.
— En muista minä, vastasi yksi.
— En minäkään. Tulin vasta jälkeen hänen kuolemansa tälle paikkakunnalle, vastasi toinen.
— En minä liioin, mutta puheita hänestä olen kyllä kuullut. Mahtoi olla arvossa pidetty ja etevä mies, koska on niin upea patsas haudalleen pystytetty. Kuuluihan haavoittuneen Krimin sodassa ja elelleen sitten tässä pitäjässä lopun ikäänsä eläkettä nauttien, sanoi kolmas.
Kukaan seurasta ei ollut tuntenut, ei edes muistanutkaan häntä, vaikka jokainen kyllä oli kuullut yhtä ja toista hänestä puhuttavan.
— Niin, tehän olitte lapsia silloin vielä useimmat, kun ratsumestari täällä eleli, paitse sinä Laurila — niin, ja Pehkonen myös, mutta te molemmat asetuitte tosiaankin vasta myöhemmin näille maille, sanoi isäntä. — Hahhah! jatkoi hän nauraen ja lasiaan sekoitellen. — Ei ollut ratsumestari ruudin savua haistanut koskaan muualla kuin manöövereissä, vielä vähemmin hän oli ollut Krimin sodassa, vaikka kyllä hän sotaväessä ollessaan oli saanut jalkaansa haavan, jota poti ja ontui kuolemaansa saakka. Ne olivat turhia juttuja hänen sotaretkensä, sen olen kyllä jälestäpäin saanut tietooni, vaikka ei hänen entisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään. Se vaan tiedetään, että hän meidän pitäjässä eläkkeellä eleli kymmenkunta vuotta — tai oikeastaan täällä eläkettään joi, sillä viinamies hän oli vertaansa löytämätön, niin tosi harras sillä alalla, että hän herätti milt'ei suoraa kunnioitusta.
— Oikean kelpo sotilaan esikuva siis, naurahti joku joukosta.
— Vertaansa löytämätön, kuten ma jo sanoin, toisti isäntä. — Ikävätä, ett'ei teistä tämän paikkaisista ainoakaan ollut miehen mitassa hänen eläissään, paitse minä, vanha rähjä.
— Mutta kuinka joutui hän asumaan juuri tänne? Oliko hän täältä päin kotoisin, vai oliko hänellä omaisia täällä?