— Ei kumpaakaan, vastasi isäntä. — Hän putosi tänne niinkuin pilvistä ja jäi siihen, mihin putosi, niinkuin joku omavoimaton esine, joka ei kykene itseään siirtämään. Sukulaisia hänellä kyllä oli muualla maailmassa, mahtaviakin, niinkuin tiedetään, mutta koko kymmeneen vuoteen ei hän heidän luonaan käynyt, eikä heistä liioin kukaan täällä. Sittenkun ukko oli kuollut, tulivat kyllä ja pystyttivät hänen haudalleen tuon korkean kiven, että jälkimaailma näkisi, missä yksi suuren Nikolain aikuisia sotilaita ottaa viimeistä untaan. — Teitä ihmetyttää, että sanoin hänen joutuneen tänne niinkuin pilvistä pudonneen. Tahdon antaa siitä tarkemman selityksen ja kertoa muutakin hänen elämästään täällä, sillä tunsinpa miehen hyvästi, lukemattomat ryypyt yhdessä ryyppäsimme, ja olinpa kantamassa häntä vielä hautaankin.
— Kertokaahan, sanoivat kaikki, hiukan uteliaina.
— Tämä meidän rautatie, alkoi vanha tilanomistaja, tämä maamme vanhin, niinkuin tiedätte, oli vast'ikään avattu liikkeelle, ja sitä myöten alkoi tänne hiljaisiin maakyliin tipahdella yhtä ja toista — yhtä ja toista, kuinka kulloinkin sattui. Minä lähdin tästä eräänä päivänä asemalle, noutamaan jotain tavaraa, en nyt varmaan muista mitä. Juna oli jo mennyt menojaan, mutta aseman edustalla oli sentään vielä iso kansajoukko ympyrään ryhmittyneenä niinkuin jotain katsellen ja ihmetellen keskellään. Menin tuota lähemmältä katsomaan minäkin, mikä kokouspaikka siinä olisi — ja silloin näin ensi kerran ratsumestarin.
— Kas peijakas! Häntäkö se kansa niin ihmetteli?
— Aivan häntä, ratsumestaria. Ja todella olikin siinä vähän ihmeteltävää. Joukon keskessä istui noin viiden kannun vetoisella, pystyyn asetetulla viinanassakalla keski-ikäinen mies, sotilaslakki päässä, vanha, olkalaputon sinelli yllään, housuissa leveät, punaiset saumat, kannus toisessa saappaassa, toisessa vaan katkennut tynkä — istui siinä ja kiroili kolmella kielellä ja pitkä huuliparta harrillaan, äkeänä niinkuin olisi istunut sian selässä seiväs kädessä.
— Ja sekö oli ratsumestari, ihanko sama, joka nyt lepää tuon muhkean hautapatsaan alla? kysäsi taas joku nauraen.
— Sama mies, en minä nyt tähän muita sekoita, sillä tapani on aina pysyä asiassa, vastasi isäntä. — Hän oli ollut Helsingistä tulossa, oli sikahumalassa ollen hukannut pilettinsä, ruvennut riitelemään konduktöörin kanssa ja joutunut junasta pois juuri tähän meidän asemalle. Siihen aikaan ei oltu juuri turhan tarkkoja työntämään junasta pois humalaista, niinkuin nyt, mutta katsokaas, riita on aina riita ja sen lopullinen ratkaisu on melkein aina toisen voitto, toisen tappio. Kapinetta hänellä ei ollut muuta minkäänlaista, paitse tuo viinanassakka, jonka päällä hän siinä istui ja ärhenteli kansan ihmeteltävänä.
'Ei osoiteta kunniaa vanhalle sotilaalle', huusi hän, 'mutta kyllä minä vielä näytän'. — 'Eiks kuka oli näki minun kapsäkki?' Kuka perkel djeevel varasti minun kapsäkki?' — Tähän tyyliin oikeastaan kävi hänen puheensa meidän kielellä, vaikka minun on vaikea matkia hänen murrettansa, kun olen selvä suomalainen.
Kaikki vakuuttivat, ett'ei asemalle jätetty mitään pakaasia, mutta kysyttiin sentään, millainen se kadonnut kapsäkki oli.
'Millainenko se oli? Se oli semmoinen, semmoinen' — hän osoitteli käsillään — 'ette te kollot ymmärrä, pässinpäät. Se oli näin suuri, juuri kuin kymmenen kannun viina-ankkuri — tämä on viiden kannun tässä, mutta se oli puolta suurempi!'