— Kumma, ett'ei äijästä sellaisella menolla jo ennemmin henki luiskahtanut, ihmettelivät vieraat isäntänsä puheen keskeyttäen.
— Eihän juuttaasta, vastasi isäntä. — Jaah, kuinka tämä aika sentään kuluu, jatkoi hän huokaisten. Minäkin olin vielä nuori mies, silloin kun ratsumestari tänne ilmestyi, ja nyt on hänen kuolemastaankin jo kulunut monta vuosikymmentä. Tuossa hän asui viimeksi meidän torpassa, tuolla lammen takana, ja sieltä me hänet kannoimme hautaan. Mutta siellä saikin äijä ensin maata pois pohmeloaan pari kuukautta, ennenkuin hänen viinainen multansa siunattiin.
— Kuinka niin?
— Kun ei löytynyt mieheltä paperin lappua, mistä olisi nähty, oliko hän kristitty vai pakana. Ja niin korkean kruunun vanha palvelija kuin olikin, ei vaan pappi siunannut, väittäen, että olkoot esivallat niin jumalalta kuin ovatkin, niin ei siltä ole sanottu, että kaikki esivallan palvelijat olisivat jumalasta. Vasta kun sukulaisensa toivat hautakiveä, siunattiin ruumis.
Jaah, jaah! Lukemattomia hullunkurisia, vaikka samalla surkuteltavia tapauksia voisin hänestä kertoa, huokaili vanha tilanomistaja hiukan väsyneesti ja maistoi lasiaan.
— No kertokaahan vielä, vaikka onpa tässä jo melkein kyllimmän kyllä kuultu viinasta, sanoivat vieraat kaikin. — Mutta näyttää siltä, kuin olisikin ukko ollut kaikkien viinamiesten kuningas.
— Olihan niitä tapauksia, jatkoi isäntä. — Täällä oli toinen hyvä hummaaja, se Nakkilan Kaapo, rusthollari, vaikka teistä tietysti ei kukaan häntäkään koskaan nähnyt. Hän oli samalla mainio hevoshuijari ja piti aina uljaita orhiita. Kerran oli hän taas saanut rautateitse tähän asemalle korin konjakkia ja tuli sitä orhiillaan noutamaan. Ratsumestari sattui olemaan siellä myös, sillä hänenkin odotuksensa aika oli taas tullut, mutta kun hänelle ei tullutkaan mitään, päätyivät he Kaapon kanssa asemalla yhdessä maistelemaan tämän tavarata.
Kun siitä sitten piti lähdettämän Kaapon luo, huomasi ratsumestari hevosen vauhkoksi ja tahtoi lähettää jonkun asunnostaan noutamaan puuleiliä, mihin tavarat pantaisiin, koska hän päätti, että he varmaan kaatuisivat ja että lasiastiain pitävyys siinä tapauksessa olisi liiaksi epäluotettava.
Mutta Kaapo hihkasi vaan, ratsumestari ei ennättänyt edes alas rattailta, ja niin lähtivät viinaveikot huimaa vauhtia asemalta. Satuin olemaan juuri pihalla, kun he ajoivat tästä ohi ryskeellä ja räikinällä. Kaapo ohjissa, kädet ojona, ratsumestari istuen rinnalla, punalierinen lakki korviin painettuna, pitkät viikset viuhkoina sivulla, julman näköisenä, pitäen sylissään konjakkikoria ja puristaen sitä rintaansa vastaan, kuin omaa sydäntään, ja minut nähtyään huutaen: 'isäntä hooi! anna meille puunassakka, meillä on konjakkia lasiastioissa ja ne särkyvät. Herra jumala! Elä aja, elä aja, hullu piru! Ne särkyvät, ne särkyvät. Kun saadaan isännältä neljän kannun ankkuri, niin aja sitten vaikka helvettiin.' —
Mutta Kaapo ajoi vaan ohitse kuin hurja ja minä jäin pihalle nauramaan.