Ja kun epäilijä, kuultuaan asian niin kalliiksi, peruutti sanansa, lauhtui ratsumestari taas ja jatkoi: 'Juuri kun minä katselin, vieläkö siellä olisi ketään nujerrettavaa, tuli pommi suhisten, noin suuri, juuri kuin kolmen kannun ankkuri, (hän näytti aina esineitten ko'on ensin käsillään ja sitten vasta teki niitten suuruudesta tarkemman selon, huomautti tässä kertoja) tappoi takanani sata miestä rykmentistäni ja singahutti sirpaleen sääreeni, tuohon juuri. Ei se sirpale ollut suuri, olipahan niinkuin tuo pienempi ryyppylasi tuossa pöydällä, mutta luun taittoi että rauskahti. Äs!' märähti hän ja retkahti tästä voimain ponnistuksesta uupuneena taas pitkälleen vuoteelle.
— Urhea sotilas, taisteli ja uupui, nauroi totiseurue tilanhaltijan kertomukselle.
— No siihenkö hän jäi asumaan keskievariin? kysyi joka mies, kun tilanhaltija keskeytti hetkeksi juttunsa.
— Siihen aluksi, noin vuosikaudeksi muistaakseni. Tämän nykyisen keskievarin isä-vainaja piti silloin vielä taloa. Hän oli ajoittain jommoinenkin viinamies hänkin ja heistä tuli ratsumestarin kanssa väleen hyvät veljekset. Mutta lopulta he riitaantuivat, kun isäntä rupesi vaatimaan tiliä, väittäen, ett'ei hänen velvollisuutensa ollut antaa ratsumestarille eläkettä, jos kohta korkea kruunu sen tekikin entiselle uskolliselle palvelijalleen.
Ratsumestari huusi ja rytysi, että tämä maailma on yhtä 'turakkaa' kaikkialla. Kun hän oli asunut kaupungissa, oli säännöllisesti joka kuukausi tullut mikä väkäleuka ämmä milloinkin kutsumatta ja häpeämättömästi hänen kimppuunsa, niin että hän lopulta oli kyllästynyt koko kaupunkeihin, niin Warsovaan, Kishineviin, Pietariin ja Helsinkiin kuin kaikkiin muihinkin järjestyksessä, koska hänet niissä aivan aiheettomasti oli vähän väliä saatettu pahalle päälle. Pitikö hänen nyt täälläkin ruveta tuntuvammin painamaan ihmisten mieliin oikeuksiaan ja antaa 'yks tommoinen', sanoi hän kievarin isäntä-vainaalle, nyrkkiään heiluttaen. Ja Jaakko-vainaja kiitti kun pääsi hänestä, ja piti vahinkonaan vuotisen hyyryn, hiukan ruokarahoja — ratsumestari käytti yleensä kovin vähän hampaitaan — ja huikean summan viinavelkaa.
Sen jälestä asui hän vuosikauden yhdessä, toisen toisessa paikassa, ja nämä hovien herrat tässä ympäristössä auttoivat häntä ja makselivat hänen hyyryjään, kehuen häntä "intelligentiksi ja hienoksi mieheksi, niinkuin kaikkikin vanhat sotilaat, jos kohta hän oli hiukan viinaan menevä".
Ja autoin häntä jo vähän minäkin.
— Eikö hän sitten koskaan yrittänyt minkäänmoista tointa itselleen? Ainahan niillä vanhoilla sotilailla on hyvä onni päästä kaikenmoisiin ammatteihin, kysyi vieraista joku.
— Kyllä yhden kerran, vaikk'ei silloinkaan oikeastaan itse, sanoi isäntä ja alkoi nauraa. — Nämä herrat hommasivat hänet viinakontrollööriksi, silloin kun tämän vanhan aineen elämänhistoriassa uusilla asetuksilla taas määrättiin sellainen vaihe, että niitäkin tarvittiin. Ja kumma kyllä, vaikk'ei miehestä tietty, oliko hän kala vai lintu, määrättiin hänet siihen tarkkaan tehtävään, ja kun hänet täällä oli miten kuten saatu pestyksi, siistityksi ja selvitetyksi, ja hän itsekin asiasta oikeaan tolkkuun päästyään oli siihen toimeen ottanut hartaasti osaa, sukimalla kuukautisen humalan jälestä tukkansa vanhaan herrastapaansa, niin että jakaus kulki suorana poikki päälaen otsasta niskaan kuin linnunrata, lähti hän ensimmäiselle tarkastusmatkalleen. Mutta seuraavana päivänä kyyditettiin hänet reessä maaten ja lekkeri rinnallaan Punkkalan prännistä tänne takaisin, eikä hän sen koommin hiiskunut siitä uudesta virastaan mitään.
Se olikin ainoa kerta, jolloin hän vähän touhahti koko niinä kymmenenä vuotena, jotka hän tässä pitäjässä eli. Muuta ei mitään tehnyt, ei missään kulkenut, ei pannut tikkua ristiin. Ei muuta kuin joi joka kuukauden alusta niin pitkälle, kuin eläkettä riitti — hän sai sitä todellakin joitakuita kymmeniä Venäjän ruplia kuussa — ja kun se loppui ja hänen joskus täytyi muutamia kuukauden viimeisistä päivistä pitää kohmeloa, niin ei muuta tehnyt kuin asetteli korttejaan aamusta iltaan ja niillä povaili, että ottaisiko ensi kuun eläkkeellä heti koko summan edestä viinaa, vai ottaisiko vähin erin, ja kumminko päin se paremmin riittäisi koko kuukaudeksi. 'Sotamiehen arvolle ei sovi työnteko', sanoi hän. 'Se maksaa enemmän kuin pieni kylä'.