Hän oli jättänyt vast'ikään saapuneen lekkerinsä vuoteensa viereen ja nukahtanut. Talon väki, jota onneksi oli kotosalla, alkoi tuntea nenässään palavan vaatteen käryä, ja kohta huomattiin nurkkia nuuskittaissa vinniltä tulevan savua. Rynnättiin ylös, tölmättiin auki ratsumestarin kammarin ovi — ja huone huomattiin olevan täynnä katkua. Lattia oli jo kytemässä ja jo oli tuli vuoteessakin, mutta ratsumestari nukkui vaan, kuorsaili parta pörröllään — ei ollut vielä onneton tukehtunut. Hän oli luultavasti tupakista jättänyt tulen, sitä kun hän aina polttaa tuhrusteli vuoteellaankin.
Kun ovi oli avattu, leimahti tuli ilmi liekkiin, ja töin tuskin saatiin mariseva mies vedetyksi vuoteelta pois. Rytköläinen, joka itse oli etupäässä, huomasi lekkerin lattialla ja kiirehti saamaan sitä ulos, sillä hän tiesi, että jos tuli kerran pääsee siihen käsiksi, niin paloa ei sammuta enää vähät vedetkään. Mutta käsiä kun poltti, vieritti hän sen potkimalla ovesta ulos. Se vyöryi samaa menoaan vinnin rapuista alas ja juoksi porstuan lattialle kuiviin.
Tuli saatiin sammutetuksi ja ratsumestari henkiin taas. Herättyään tuvan vuoteella ja nähdessään isännän, kävi ilon leimaus hänen samean harmaissa silmissään.
'Jassoo, isäntä! Nyt me otamme yhden pienen pirun', sanoi hän, ja alkoi pitkällään ollen hapuilla lattiata vuoteen vieressä.
Hänelle sanottiin, ett'ei hän nyt maannut omallaan, vaan alatuvassa rengin vuoteella, ja selitettiin koko tapaus alusta pitäen. Hän kuunteli koko ajan, niinkuin asia ei olisi häntä koskenut ollenkaan. Puhalteli vaan huuliparrastaan ikäänkuin vihellystä tavotellen, heilutteli kättään ja löi välillä ähkäisten kämmenellä otsaansa, mutta kun ennätettiin viinan kohtaloon, silloin tuli käänne koko mieheen. Hänen huulipartansa sai silmänräpäyksessä aivan samallaisen muodon kuin piikkisian selkä vaaran uhatessa, ja hän ryntäsi noituen ylös, mutta kellistyi sentään vuoteelle takaisin heti, sillä Rytköläinen oli tavallista vakavammalla päällä pelastettuaan töin tuskin talonsa tuhosta ja vielä ratsumestarin kaupan päälle. — Sillä kertaa jäi ratsumestari ilman ryyppyä, mutta hän manuutti Rytkölän isännän käräjiin, vaatien korvausta neljästä ja puolesta viinakannusta — —
— Ja sellaisen pukarin kanssa viitsitte tekin seurustella ja antaa hänelle asuntoa, arveli joku.
— Niin, kuinka tuo lienee ollut, vastasi isäntä pitkäveteisesti, mutta minun ja monen muunkin mielestä oli hänessä sentään jotain puoleensa vetävää — jotain sellaista, joka ei ole ihan jokapäiväistä, ja jota minä en oikein osaa selittää. Ja se taisi olla se, että hän aina ja joka kohdassa otti tuon ainoan harrastuksensa niin äärettömän vakavalta kannalta, niin tuiki perusteellisesti, ett'ei hän minkään muun asian maailmassa antanut sitä häiritä. Hän oli periaatteellisesti luja mies, eikä kertaakaan horjahtanut.
— Hah hah! Tai horjahti aina, kumminpäin tuon nyt ottaa. Hän oli suuruuden hullu juoppouden alalla, eiköhän sellainenkin määritelmä soveltuisi häneen, arveli eräs vieraista. — Mutta pääasia, jonka vuoksi te ratsumestaria kunnioititte, oli se, että hänen luonaan aina saitte tuollaisen "pienen pirun".
— En voi sanoa, kuinka tuo lienee ollut, päätti isäntä, mutta ainoa kerta, jolloin hän periaatteestaan poikkesi, se ainoa kerta, jolloin hän katsoi "arvonsa mukaiseksi" ryhtyä muuhun toimeen kuin viinan juontiin tai korttien asettelemiseen, olikin hänen kuolemakseen.
— Hän asui silloin tuossa meidän torpassa, jatkoi isäntä. — Oli mateen kudun aika ja aimo pakkaset. Minä pusailin rysiä jään alle. — Tässä meidän lampipahasessa on runsaasti mateita — ja ihmeekseni ilmestyi ratsumestari luokseni jäälle kutakuinkin selvänä miehenä.