Hän ihmetteli, että muutaman mateen tähden täytyy nähdä tuollaista vaivaa. Saisihan niitä vähemmälläkin.
'Jokohan saisi?' arvelin minä.
'Saa jumalavit' niinkin', väitti hän heti. Hän oli Venäjällä sen kyllä nähnyt. Niitä ongittiin. Ja hän oli nyt yht'äkkiä saanut intoa kalastukseen hänkin ja tahtoi opettaa tämän puolen ihmisille tämän uuden mateenpyyntitavan.
Ratsumestari innostunut kalastukseen! Sitä en oikein ottanut uskoakseni. Hän, joka vuosikymmeneen ei ollut muuta sormin pidellyt kuin viinalasia ja kortteja, ei muuta ajatellut kuin viinamittoja, hän, jonka sotilaallinen arvo ja kunnia oli niin tarkoissa ja selvästi määrätyissä rajoissa, ett'ei se koskaan ollut sallinut hänen tehdä edes tulta oman kammarinsa pesään tai kertaakaan ommella kiinni edes yhtä ainoata irtipäässyttä nappia housuihinsa, hän, joka ei ikänään ollut viitsinyt kääntää edes silmäystäänkään mihinkään sellaiseen, mihin muut ihmiset yleensä täällä maailmassa käyttävät kättensä ja ajatuksensa voiman — hänkö nyt olisi innostunut kalastamaan!
— Hän oli siis poikennut periaatteistaan, huomautti joku seurasta.
— Niin oli, vastasi isäntä. — Hän oli todellakin saanut intoa johonkin todelliseen toimeen — olkoon nyt vaikka vaan mateenkin pyyntiin. Perinpohjin, käsin osoitellen, selitti hän minulle koko tuon uuden pyyntitavan. Tehtiin vaan pieni reikä jäähän, niinkuin 'kahden kannun ankkurin pohja — tai yleensä niin suuri, kuinka suurta kalaa tahdottiin', sanoi hän. Hullu syteköön tuollaisia avantoja! — Sitten tehtiin puusta vaan koukku siiman nenään ja pantiin läskiä syötiksi, ja matikkata tuli, vakuutti hän.
Minä nauroin, mutta hän ei kärsinyt naurua nyt, vaan lupasi näyttää minulle, kunhan saisi verstaat sellaiset ja minä sytisin onkilävet. Ensin kumminkin pitäisi olla vähän 'kylmään lähteissä, kylmässä istuissa ja kylmästä tultua', vaan sitäkin piti sentään saapuman niinkuin seuraavaksi päiväksi, sillä lekkeri kuului olleen tavallisella matkallaan.
Kolmantena päivänä, tuli ratsumestari tavallisessa hölkkäviinassa tuosta yli lammen meille, kelkka mukana ja kelkassa eväät sekä nuo mainiot onkiverstaat, jotka hän itse oli valmistanut, paitse koukkuja, jotka torpparin pieni poika oli hänen osviittansa mukaan vuollut katajanoksista.
En ollut uskonut koko hänen hommaansa, mutta nyt huomasin, että ukolla oli ihan täysi tosi, ja sen vuoksi otin kelkan minäkin ja lähdin hänen mielikseen jäälle sytemään onkiläpiä.
Ihmeelliset olivat ne kojeet, joilla nyt piti mateita petettämän. Hän oli kahteen kävelykeppiinsä sitonut siimat vahvasta sahanyöristä, toisessa painona iso vaskinen nappi, varustettu venäläisellä kotkalla, toisessa katkennut kannustin, molemmat niitä harvoja esineitä, joita hänellä enää oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin hän arvonsa ja kunniansa perusti. Ja että hän tuollaiset kalliit muistoesineet oli nyt asettanut tällaiseen kohtaan, sekin osaltaan jo näytti, kuinka tärkeänä hän tätä onkihommaa piti.