Siellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä lannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen oleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.
Kaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari, häitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka tyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät aina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä muista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota usein sylitysten luettiin.
— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin kylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne eivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.
— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja ehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan jotain tietävät.
— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa ja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja ovat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä metriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät juroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni, tällaista — Ah!
— Aah!
— Ne ovat typeriä!
— No olkoot, mitä me niistä.
— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia, etteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.
— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.