— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään siihen — — —
He nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen käsivarressaan.
— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi tullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.
— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen kuoppaansa sisäpuolelta.
— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi herra.
Ja he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi korkeammille maille ja suurempaan metsään.
Vähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui yhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse vielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän eteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen pieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään kaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen korkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia rankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota sortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.
Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta ovi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain kauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen, ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä sisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli vanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että hyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode, jonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen asumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain repaleisia vaatekappaleita.
— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi hirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt aivan selvästi tuossa liedellä.
Siellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein uloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.