Tämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:
— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että jos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä seisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku herran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin ennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.
— Jokohan!
— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan———
— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?
— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään. Meillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi ainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja matkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka on ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu, ja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni olla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti heti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus, tehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten ole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai, Kustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas ja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin kuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut tähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.
— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut ajatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?
— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain saivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja, kellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä, huomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään, sillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut olla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin kuullut.
— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo Kustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka hänestäkin nyt oli päivän selvä.
— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen omaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa, sillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän — — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne niinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?