— Ei kuulu ainakaan minun korviini.
— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.
— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän sen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään liittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas ihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi kääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää tässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on laillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme pystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa haluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa, hapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta Taavetin sapen halkaisisi.
Hänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän sitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä harmittaa että nolostuttaa.
Heikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan että kuoppa siellä jo on valmis.
— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.
— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti. — Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan vielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.
Mutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan pakkasessa.
— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi vaan, että päästään pirttiin.
— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa joltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein laulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli ihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.