— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin, sanoi Kustaa.
— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti isäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta kuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan ensin.
Huojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin suuntaan tahansa.
— Nyt nostetaan.
Vaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää apua kuin ennenkään.
Isäntä päästi jo karmean kiroussanan.
— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta kuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja tänne taas — kas niin.
Nostettiin uudestaan, mutta turhaan.
— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään
— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki pieneksi leikiksi.