"Kyllä ymmärrän. Minä toimitan vielä hyvän konjakkipullon viinin lisäksi", lupasi Romulainen.
Vähää ennen kun miehet tulivat työstä, meni Mikkoska sen kadun kulmaan, josta tiesi miesten tulevan kotiin, että voi siinä tavata, latvaheikkoolaisen. "Kaksikymmentäviisi dollaria päästä on nätti summa! Jos nyt tänä iltana onnistun pettämään tuon latvaheikkoolaisen, niin kyllä toiset tulevat itsestään jälessä. Huomen iltana jo raumalainen ja niin yksi toisensa perässä pettyvät. Vielä, kun menen puhumaan tokan supitendille, että hän panee Stenroosin, suomalaisten kiihoittajan, työstä pois, niin silloin on koko' seura tuhottu." Näin tuumi Mikkoska itsekseen kadun kulmassa odotellessaan miesten työstä tuloa.
"No, hyvää iltaa! Työstäkös se latvaheikkoolainen tulee Minä olen koko päivän ajatellut, että — no, jääköönpä nyt sanomatta", alkoi Mikkoska puheen ja tarjosi makeisia pussistansa.
Latvaheikkoolainen oli kuin puulla päähän lyöty moisesta odottamattomasta ystävällisyydestä Mikkoskan puolelta. Mutta kun kerran kuulutaan samaan seuraan, niin tietysti se kuuluu asiaan olla ystävällinen, ajatteli hän ja pisti suuren ooripunaisen kätensä makeispussiin samassa kysyen: "Mitäs se olikaan kun Mikkoska on koko päivän ajatellut?"
"Niin, minä vaan olen ajatellut, että jos me — ai, en minä nyt viitsi sanoa!"
Mikkoska puristi lempeästi latvaheikkoolaista kädestä. Tämä lensi kasvoiltaan punaiseksi, ja sydän alkoi sykkiä niin ankarasti, että pelkäsi Mikkoskankin sen kuulevan.
"No, Mikkoska on hyvä ja sanoo loppuun asti, mitä se oli. Ehkä minäkin olen ajatellut samaa asiaa", pyysi latvaheikkoolainen.
"Minä sanon joskus toiste", vastasi Mikkoska.
"Koska sitten?" kysyi latvaheikkoolainen.'
"Vaikka tänä iltana, jos tulette meille", selitti Mikkoska.