"Nyt on sinun vuorosi", kehoitti Stenroos ylistarolaista.
"En minä osaa kirjoittaa", vastasi tämä.
"Joka ei osaa kirjoittaa nimeään, niin hän voi tehdä puumerkkinsä. Onhan jokaiselle vielä ainakin puumerkki jälellä, jos kaikki muu omaisuus olisikin jo juotu", selitti Stenroos. "Tosiaan, ei minulla muuta perintöä ole ollutkaan, ja jos senkin olisi saanut kaupaksi, niin kyllä se olisi jo aikoja sitten mennyt. Mutta kuinkas se nyt tehtiinkään se merkki? Jaa, nyt muistan, tuollainenhan se vain oli", puheli ylistarolainen ja töhersi merkkinsä kirjaan.
"Latvaheikkoolainen, meneppäs tekemään yhdentoista merkki! Eikös se ole kaikkien körttiläisten yhteinen puumerkki?" irvisteli Tuhkalan Iiska.
Latvaheikkoolainen sylkäsi suustaan purutupakan käteensä ja iski sen
Tuhkalan Iiskan naamaan tiuskaten: "Tuossa on Tuhkalan puumerkki!"
Iiska, puhdistettuaan naamansa, hapuili kenkää pöydän alta ja aikoi viskata sillä latvaheikkoolaista päähän, mutta samalla astui Mikkoska sisälle ja Iiska luopui aikeestaan.
"Kas, Mikkoska! Olipa hyvä, kun tulitte juuri parhaaseen aikaan", iloitsi Stenroos, ja meni kädestäpitäen tervehtimään häntä.
"No, mitäs nyt on sitten tapahtunut, kun minunkin läsnäoloani kaivataan?" kysyi Mikkoska.
"Ei sen kummempaa, kuin että me olemme päättäneet perustaa tänne Harboriin raittiusseuran ja alkaa elämään uutta elämää. Minä toivon, että Mikkoska yhtyy myös seuraan", selitti Stenroos.
"Kerrassaan jalo tarkoitus ja tavallaan historiallinen teko! Mitä minä tiedän, niin tämä olisi ensimäinen suomalainen raittiusseura Amerikassa", vastasi Mikkoska.