István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua, eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn sisiliskon rasvalla.
Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt. Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi hän hänelle sotajoukon johdettavaksi.
»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille, jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin joutuvat suutariparat huonoon huutoon.)
Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.
Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St.
Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.
Bottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille.
— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? — puhutteli häntä Magday.
— Mitä?
— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.
— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!