Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St. Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.
Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä ruskealla ratsullaan kaikkialle.
— Pysähdy! Pysähdy!
Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä, kääntyi Heister taakseen.
— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä kimppuuni!
— Minun tapparani etsii suuria puita.
He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle, saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä putosi miekka hänen kädestään.
— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.
Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti, niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.
— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!